Otin kantaa parlamentaarisen TKI-työryhmän työhön

Kommenttini parlamentaarisen TKI-työryhmän avoimeen kyselyyn osoitteessa https://www.otakantaa.fi/fi/hankkeet/663/osallistuminen/1190/kysely/

TKI:ssa perustutkimus on kaiken perusta ja sen päälle rakentuu niin koulutus, kehitys kuin innovaatiotkin. Tutkimustulosten laatu määrittää tuotekehityksen läpimurtopotentiaalin, sillä jos alkuperäinen tutkimuslöydös on transformatiivinen on huomattavasti suurempi todennäkoisyys sille että myös siihen perustuva tuotekehitys tuottaa transformatiivisia tuotteita. Lisäksi tärkeä osa korkeatasoisen tutkimuksen vaikutuksesta ympäröivään yhteiskuntaan ja kilpailukykyymme tulee ns. hiljaisesta tiedosta, joka on tutkijoiden tiedossa ja käytettävissä jo vuosia ennen tutkimustulosten julkaisemista eli sitä, milloin kilpailijat saavat tiedon käyttöönsä. Täten korkeatasoista tutkimusta täytyy tehdä Suomessa eikä sitä voi kopioida ulkomailta. Optimaalisessa tilanteessa tätä hiljaista tietoa siirtyy jatkuvasti myös paikallisesti ja kansallisesti tutkimusorganisaatioiden ja liike-elämän välillä tarjoten liike-elämälle merkittävän kansainvälisen kilpailuedun. Toisaalta taas yliopisto ja korkeakoulukoulutuksen osalta kilpailukykymme perustuu siihen miten korkeatasoista opetusta opiskelijamme saavat näissä organisaatioissa työskenteleviltä opettajilta ja tutkijoilta. Ainoastaan jos opetus perustuu paikalliseen ja kansalliseen edelläkävijyyteen, voidaan olettaa, että koulutus tuottaa asiantuntijoita joiden tietotaito ylittää perusoppikirjamateriaaliin perustuvan tason. Täten tutkimusorganisaatioissa tehtävän tieteen taso määrittää yhteiskuntamme osaamistason, ja sitä kautta kykymme kehittää ainutlaatuisia tuotteita. 

 

Tärkein syy siihen miksi monella tieteen alla perustutkimuksen taso on Suomessa laskenut verrattuna kilpailijamaihin, on se että Suomalaisilla tutkijoilla ja tutkimusryhmillä on käytettävissään merkittävästi vähemmän rahallisia resursseja tutkimustulosten tuottamiseen. Syy siis ei löydy ekosysteemeistä, profiloinneista, verkostoitumisesta, kansainvälisyydestä tai minkään vastaavan puutteista, vaan yksinkertaisesti rahan puutteesta. Siten tärkein toimenpide Suomen tieteen tason (ja sitä kautta kehitys ja innovaatiopotentiaalin) nostamiseksi olisi merkittävä tieteentekemiseen suoraan kohdistuvan resurssoinnin lisääminen. Tähän tulisi pyrkiä kahdella toisiaan tukevalla, ja työryhmän TKI-järjestelmän kehittämisen periaatteisiin tukeutuvalla toimenpiteellä: 

 

1) Suomen Akatemian vapaasti haettavien tutkimusmäärärahojen kaksinkertaistaminen, eli saattaminen kansainväliselle tasolle.  Jotta tämä muutos olisi vaikuttava tulisi samalla poistaa kaikki säännöt, jotka estävät rahoituksen käyttämisen korkeatasoisen tutkimuksen kulujen kattamiseen hakijan parhaaksi näkemällä tavalla. Näihin kuuluu esimerkiksi sääntö, että yleiskustannuslisää maksetaan tutkimusorganisaatioille ainoastaan henkilökuluista, eikä muista tutkimuskuluista. Tämä sääntö yksinään estää merkittävästi korkeatasoisen tutkimuksen suorittamisen. Lisäksi rajoitus, että yksittäisellä hakijalla saa olla vain yksi samanaikainen tutkimusmääräraha tulisi poistaa. 

 

2) Tutkimusorganisaatioiden perusrahoituksen suoritusperusteisuuden merkittävä vähentäminen. Nykyisessä OKM:n rahoitusmallissa yliopistoja palkitaan pääosin tutkinnoista, ja tieteen tason merkitys yliopistojen rahoituksessa on hyvin marginaalinen. Tämä ohjaa yliopistoja tutkintotehtailuun eikä yliopistoilla ole taloudellista insentiiviä panostaa tutkimuskuluihin tutkimusryhmien ja tutkijoiden tasolla. Jos yliopistoille luotaisiin yliopistolain tarkoittama autonomia myös rahoituksen osalta, olisi yliopistoilla mahdollisuus sijoittaa korkeatasoisen tutkimuksen tukemiseen, ja se puolestaan loisi yliopistojen välille tervettä kilpailua tieteen tasolla, eikä tutkintomäärillä kuten nykyään. 

 

Konkreettisena tavoitetilana tulisi olla se, että tutkimusorganisaatioiden tutkimusjohtajien (eli professoritason tutkijat) tutkimusresursseihin kuuluisi henkilön oman palkan lisäksi palkkaus myös 1-2 tutkimushenkilölle. Nämä tutkimusorganisaation tutkimusryhmälle resursoimat henkilöt mahdollistaisivat pitkäjänteisen ja ennustettavan tutkimushankkeiden toteuttamisen riippumatta juuri sen hetkisestä tutkimusryhmän ulkoisesta rahoituksesta. Tutkimushenkilöstö myöskin mahdollistaisi todellisten riskiprojektien kokeilemisen koska niissä epäonnistuminen ei vaarantaisi tutkimusryhmän muuta rahoitusta. Tällainen malli on käytössä lukuisissa kilpailijamaissa eli vaikka se nykyisessä tilanteessa Suomessa vaikuttaa lähes utopistiselta tavoitteelta, se on se tilanne, jota vastaan kilpailemme ja jos siinä kilpailussa haluamme pärjätä on myös resurssiemme vastattava kilpailijoiden resursseja. 

 

Yhteenvetona todettakoon, että Suomessa on käynnissä tieteentekemisen hätätila resurssoinnin jäätyä merkittävästi jälkeen kilpailijoista. Tämän seurauksena seuraava sukupolvi ei näe Suomea millään tavoin houkuttelevana työskentely-ympäristönä ja käynnissä onkin ennennäkemätön aivovuoto tutkimuksesta sekä ulkomaille että muihin tehtäviin. Aikaa tilanteen korjaamiseen on hyvin niukasti ja toimenpiteiden tulee olla merkittäviä, jotta uskottavuus palautuu. Työryhmän täytyy siis saavuttaa konkreettisia tuloksia, jotka kyetään raportoimaan konkreettisesti parantuneina tieteentekemisen edellytyksinä. Tutkijoita ei kiinnosta % osuudet BTK:sta vaan se että onko heillä käytössä rahoitusta, jolla voi maksaa palkkoja, laskuja ja tutkimusedellytyksiä samalla tavalla kuin kilpailevat tutkijat pystyvät kilpailijamaissa.

 

 

 

Kauas pilvet karkaavat, niin tiedekin

Viimeiset kolme päivää olen virtuaalisesti kuunnellut syövän hoitoresistenssiin keskittyvää kokousta, jossa maailman parhaat ekspertit ovat esitelleet uusimpia löydöksiä. Jo etukäteen oli tiedossa, että tämä olisi ehdottomasti korkeatasoisin kokous sitten epidemian alkamisen, ja ajattelinkin että osallistuminen on hyvä tapa muistuttaa itseäni siitä missä kentällä mennään.  Monet esitelmistä olivat yksinkertaisesti fantastisia. Oli kuin jännitysnäytelmää tai upeasti kirjoitettua elokuvaa olisi katsellut; Niin hienosti työt oli tehty ja niin hämmästyttäviä uusia yhteyksiä on löydetty esimerkiksi ruokavalion, syöpäkudosta ympäröivien normaalia solujen, ja esimerkiksi aivan perusmekanismien kuten aminohapposynteesin vaikutuksista syöpälääkevasteisiin. Tämä siis äärimmäisen stimuloivaa ja potilaiden kannalta rohkaisevaa. 

 

Se mikä henkilökohtaisesti ei ollut rohkaisevaa, oli huomata kuinka kaukana alan huiput ovat Suomessa tehdystä syöpätutkimuksesta, ja ennen kaikkea minkälaisilla resursseilla syöpätutkimusta voidaan tehdä muualla. Kun katsoi esityksiä ja hiemankaan summeerasi päässään mitä yhdessä tarinassa näytettyjen kokeiden kustannukset olisivat, ja minkälaisia yhteyksiä perustutkimuksen ja kliinisen syöpätutkimuksen välillä ne ovat vaatineet, kävi yksiselitteisen selväksi että olemme pudonneet kelkasta jo pitkän pitkän suoran toisella puolen. Lähinnä huvitusta herättää, kun ajattelee miten Suomessa pidetään seminaareja joissa Suomea kuvaillaan yksilöllisen syövänhoidon mallimaana, ja kuitenkaan ei olla saatu yli kymmenen vuoden yrittämisellä aikaiseksi syöpäkeskuksia joissa paikallisten perustutkimuslöydösten translaatio olisi mahdollista. Kun samat 10 vuotta on kliinisen tutkimuksen resursseja ajettu armottomasti alas on käytännössä tapettu mahdollisuudet potilaiden uusiin hoitoihin tähtääviin translaationaalisiin tutkimuksiin. Jos taas ajattelen asiaa puhtaasti oman tutkimusryhmäni kannalta, niin totta kai on myös niin että näillä maailman huipulla on luultavasti terävämmät hoksottimet kuin allekirjoittaneella, ja enemmän rohkeutta lähteä täysin uusille poluille. Toisaalta kyllä se rohkeus tulee hyvin paljon siitä, että yksikertaisesti vain pystyy tekemään niin massiivisesti. Olisikin suorastaan ihme, jos niillä panostuksilla ei jotain uutta löytyisi. Oma työskentelemme vaikuttaa siinä rinnalla suoranaiselta näpertelyltä, mutta ehkä jos sen näpertelyn fokusoi kunnolla voi täältä pohjolan perukoilta näillä resursseilla jonkun palapelin palasen saada paikalleen.

Huippuyksikköä hakemassa

Eilen kello 14.18 päättyi yksi tähänastisen urani kovimmista työrupeamista, kun Suomen Akatemian huippuyksikköhakemuskonsortiomme johtajana sain lähettää hakemuksemme arvioitavaksi. Alla mietteitä tästä rupeamasta ja myös itse hankkeesta. Käytän tässä kirjoituksessa konsortiostamme nimitystä huippuyksikkö koska vaikka vasta asiantuntijapaneelit ja Suomen Akatemia päättää tuleeko meistä Suomen Akatemian huippuyksikkö, se miten toimimme yhdessä ja minkälaisen projektisuunnitelman saimme aikaiseksi todisti ainakin minulle että olemme huippuyksikkö.

Mitä tällaisen lopullisen 20-sivun tutkimussuunnitelman ja hakemuksen aikaansaaminen on sitten vaatinut. Se on vaatinut satoja Slack viestejä akselilla Turku-Helsinki-Houtskari-Pelkosenniemi-Kemijärvi, viikottaisia aamu Zoom-palavereja, kahdenkeskeisiä konseptin hiomis-palavereja, graafikon kanssa hiottuja kuvia, ja kaikki tämä ilman että huippuyksikön vetäjät ovat kertaakaan tavanneet kaikki toisiaan fyysisesti. Se on vaatinut myös lukemattomia työtunteja. Itselläni 2 ½:n viimeisen viikon aikana ei ollut yhtäkään päivää, jolloin hakemusta ei olisi kirjoitettu, mukaan lukien lukuisia yli 10 tunnin päiviä. Ennätyksen taisi kuitenkin tehdä laboratoriopäällikkömme, joka koko prosessin ajan pyöritti hakemuksen teknistä kokoamista taustalla, ja teki jättöpäivää edeltävänä päivänä yli 15:n tunnin työpäivän. Se on tarkoittanut myös viimeisen 1,5 kuukauden aikana kalenterin tyhjentämistä lähes kaikesta muista työtehtävistä, eli myös tutkimusryhmän jäsenet ovat joutuneet pärjäämään, tai ovat saaneet olla, ilman allekirjoittaneen työnohjausta.Kalenterin tyhjentäminen on tarkoittanut myös sitä että myös perheen menoja on peruutettu, ja kaikki viikonloput on käytetty hakemuksen kirjoittamiseen viimeisen kuukauden ajan. Lämmittäviin viesti tulikin teinipojaltani kun ilmoitin perheelle että nyt se hulluus on ohitse, eli että hakemus on lähetetty: ”Hyvää työtä iskä!!”.

 

Akatemian huippuyksikkö hakemusprosessi on kaksivaiheinen ja alkoi jo toukokuussa 2020 kun hakuilmoitus julkaistiin. Siitä alkoi tarkka mietintä mikä olisi konsepti jonka ympärille tutkimussuunnitelmaa lähdetään kutomaan, ja hyvinkin mielenkiintoiset tunnustelut ketkä voisivat olla mahdollisesti kiinnostuneita liittymään hankkeeseen, ja taas toisaalta miettiminen minkälainen joukko tutkijoita parhaiten pystyisi hankkeen menestyksellisesti toteuttamaan. Lopputuloksena saimmekin kasaan todellisen huippuyksikön, jossa kuuden tutkimusryhmän (yhteensä 104 henkilöä) osaaminen yhdistää syövän perustutkimuksen, syövän lääkehoidot, tekoälyn, syöpäimmunologian, lääkekehityksen, ja syövän kliiniset hoitokokeet. Hankkeen tukena on myös hyvin laaja yhteistyöverkosto, johon kuuluu useita alan todellisia huippututkijoita, sekä kaksi lääkeyritystä. Rohkeasti lupaammekin hakemuksessa että 7 vuoden aikana viemme ainakin jotkut perustutkimuslöydökset potilaskokeisiin syöpäpotilaille. 

 

Huippuyksikköhaun ensimmäiseen vaiheeseen jätettiin 184 aiehakemusta, joista eilen päättyneeseen varsinaiseen hakuun kutsuttiin huhtikuun 2021 lopussa 34 hakijaa. Kun ajatellaan että näissä konsortioissa oli 3-5 tutkimusryhmää keskimäärin, voidaan päätellä että aiehakuun osallistui 500-800 tutkimusryhmää Suomesta. Vaikka aiehaku oli kevyempi kuin varsinainen haku, meidänkin huippuyksiköltämme kului sen valmisteluun viikkoja, ja siitä voi jokainen laskea kuinka monta työtuntia suomalaisissa yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa on kesällä 2020 käytetty aiehakuihin jotka eivät johtaneet rahoitukseen. Arviolta 10-15 tutkimusryhmää tullaan lopulta valitsemaan Akatemian huippuyksiköiksi vuosille 2022-2029 vielä edessä olevien asiantuntijapaneelien arviointiprosessin ja haastattelujen perusteella.  

 

Mistä hakemuksessamme sitten oli kyse? Vaikka viime vuosikymmeninä olemme oppineet syövän kasvusta paljon, ja syöpää edistäviä mekanismeja kohtaan on kehitetty lukuisia niin sanottuja täsmälääkkeitä, edelleenkin suurin osa syövistä uusiutuu ja uusiutuneena syövät ovat usein täysin vastustuskykyisiä hoidolle. Siten syövän hoidon vastustuskyky ja uusiutuminen ovat ehkä se tärkein syövänhoidon ongelma. Viime vuosikymmenen aikana on panostettu valtavasti syövän genetiikan ymmärtämiseen, mutta vähitellen on havaittu, että edes täysin kattava syöpien geneettinen tuntemus ei riitä syöpien uusiutumisen estämiseen. Hankesuunnitelmassamme väitämme, että ne ratkaisevat tapahtumat jotka johtavat syövän uusiutumiseen tapahtuvat jo huomattavasti aikaisemmin kuin syövän geneettiset muutokset, ja näihin todella aikaisen vaiheen ei-geneettisiin muutoksiin puuttuminen voisi estää syövän uusiutumisen tehokkaasti. Perustuen huippuyksikkömme ainutlaatuisen asiantuntemukseen tietyistä syöpämekanismeista, väitämme edelleen, että juuri näiden mekanismien yhteisvaikutus on ratkaisevaa syövänhoidon vastustuskyvylle ja että meillä on näkemys, kuinka niihin voitaisiin puuttua. Väitämme myös, että ne samat mekanismit, jotka auttavat syöpäsoluja piiloutumaan syöpähoitojen soluja tappavalta vaikutukselta, vaikuttavat myös siihen miten syöpäsolut piiloutuvat syöpäsoluja kohtaan hyökkääviltä tulehdussoluilta. Hankkeen soveltavassa osassa pyrimme kehittämään uusia lääkemolekyylejä havaittuja mekanismeja kohtaan, ja testaamaan tutkimusajatuksiamme syöpäpotilaiden kliinisissä hoitokokeissa. Paljon on luvattu mutta kuten SA:n huippuyksikön määritelmässä sanotaan, huippuyksikkötutkimuksessa on tarkoituskin ottaa riskejä ja lopputuloksena toivottavasti muuttaa maailmaa.

 

 

Kaikesta raskaudestaan huolimatta, tutkimussuunnitelman hiominen ja kirjoittaminen tällaisella huippuporukalla oli myös äärimmäisen stimuloivaa, ja haluankin välittää todella lämpimät kiitokseni kaikille kanssahakijoille upeasta työstä. Kun viimeisen kerran luin tutkimussuunnitelmamme vielä eilen aamulla huomasin kuinka käsivarren karvatuppia alkoi kutittamaan, joka on itselleni sen merkki siitä, että olimme onnistuneet samaan paperille kokonaisuuden, jonka tekeminen olisi erittäin innostava skenaario seuraavalle kahdeksalle vuodelle. 

 

Onko elämää huippuyksikö hakemuksen jälkeen? Kyllä todellakin on, eilinen meni toipuessa tenniksen peluun, jalkapallon katselun ja hyvien yöunien avulla ja ensi viikolla alkaa loma kuvassa näkyvissä maisemissa. Heinäkuussa sitten takaisin sorvin ääreen ja käsikirjoituksien ja niiden laiminlyötyjen hankkeiden kimppuun jotka ovat jääneet tämän hakuprosessin jalkoihin viimeisen puolentoista kuukauden aikana. Hyvää kesää kaikille. 

Saisiko Suomi vihdoin tiedeministerin?

Tämän aamun uutinen tiede- ja kulttuuriministeri Annika Saarikon siirtymisestä valtiovarainministeriksi herättää kysymyksen kuka on hallituksen seuraava tiede- ja kulttuuriministeri. Odotukset seuraavalle tiede- ja kulttuuriministerille eivät ole järin korkealla jos mittatikkuna käytetään kahden edeltäjän saavutuksia tiedepolitiikan saralla. Mutta voisiko kuitenkin olla, että kolmannella yrittämällä saisimme tiedeministerin, joka tekeekin jotain tieteentekemisen edellytysten eteen? Jo se, että tuleva tiedeministeri edes mainitsisi tieteentekemisen ongelmat, tai halunsa tehdä jotain niiden poistamiseksi yhdessäkin julkisessa ulostulossa on olisi jo merkittävä saavutus Suomalaisten tiedeministerien lyhyessä mutta tähän asti mitättömässä historiassa. 

Kuten olen aiemminkin esittänyt (https://www.hs.fi/mielipide/art-2000007745841.html), niin oma tärkein toivomukseni uudelle tiedeministerille olisi se, että hän laskeutuisi OKM:n tornista keskustelemaan maan parhaiden tieteentekijöiden kanssa siitä mitkä ovat suurimmat tieteentekemisen ongelmat Suomessa. Tämä kartoitus voisi sitten toimia pohjana toimenpideohjelmalle jolla lähdettäisiin parantamaan tieteentekemisen edellytyksiä askel kerrallaan ja erityisesti niin että toimet kohdistuvat suoraan tieteentekemiseen, eikä korkeakoulupolitiikkaan tai yliopistojen toimintaan.

Jos sitten pitäisi ennustaa kuka on seuraava keskustalainen tiede- ja kulttuuriministeri niin yhtäkään kansanedustajaa keskustalta ei löydy jolla olisi minkäänlaista omaa kokemusta tieteen tekemisestä, joten tämä kriteeri voidaan unohtaa. Sukupuolien tasa-arvon nimessä voisi ajatella että valinta osuu naiseen, ja tällöin esille nousee  jo tiedeministerin tehtävässä näyttönsä jättämättä jättänyt Hanna Kosonen. Eduskuntaryhmän varapuheenjohtajista Eeva Kalli tai Hanna-Leena Mattila voisivat myöskin olla ministerivuorossa. Jos kuitenkin mieskin kelpaisi, niin oma suosikkini olisi Antti Kurvinen, jonka valintaa voisi puoltaa meritoitumien eduskuntaryhmän puheenjohtajana. Vaikka Kurvinen on pesunkestävä Keskustalaisen aluepolitiikan kannattaja, hän on kuitenkin useassa julkisessa keskustelussa osoittautunut järkipolitiikoksi, joka näyttää kykenevän erottamaan ainakin tiettyyn rajaan asti yhteisen edun puolueen edusta. Koulutukseltaan Kurvinen on oikeustieteen maisteri, joten tutkimuskokemusta hänelläkään ei ole, mutta toimiminen kaksi vuotta Rovaniemen yliopiston hallituksessa opiskelijajäsenenä on jo melkoinen meritoituminen tiedeministeriksi verrattuna muihin ehdokkaisiin, tai menneisiin tiedeministereihin. Kulttuuripuolella Kurvinen ilmoittaa olevansa kulttuurin suurkuluttaja ja erityisesti teatterin harrastaja niin näyttämöllä kuin yleisössä, joten sekin puoli on riittävän hyvin edustettuna. Saas nährä kuinka käy? 

Ensimmäinen aamu sen jälkeen kun menetin tieteentekijänä lopullisesti uskoni Suomeen.

Eiliset uutiset tieteen rahoituksesta leikkaamisesta olivat henkisesti niin kylmä rätti vastoin kasvoja että ei ole oikeastaan väliä enää vaikka juuri nämä leikkaukset peruttaisiinkin. Ilman perhettä muuttaisin niiden seurauksena välittömästi ulkomaille tekemään tiedettä  enkä katsoisi hetkeäkään taakseni. Jos ainoa syy joka pitää professorit Suomessa on perhe, voidaan miettiä mille tämän maan tulevaisuus on rakennettu. 

 

Omalla kohdallani tämä tapahtuma tulee pysyvästi muuttamaan sitä kuinka sitoutunut olen työhöni ja siihen miten työni kautta voisin mahdollisesti tukea yhteiskuntaa. Jos hallituksella on oikeus hallita maata täysin itsekkäiden tarkoitusperien kautta, välittämättä lainkaan siitä onko päätökset yhteiskunnan etujen mukaisia, käytän tästä eteenpäin itsekin tätä oikeutta. Olen myös täysin menettänyt uskoni rakentavaan dialogiin tai siihen että hallitus kuuntelisi tieteentekijöiden näkemyksiä siitä mikä tieteentekemisen nykytila Suomessa on, tai miten sitä pitäisi muuttaa. Seminaari seminaarin, ja kirjoitus kirjoituksen perään ovat tutkijat yrittäneet välittää viestiä siitä minkälaisessa hädässä tieteentekeminen Suomessa on, vailla mitään vaikutusta. Olen surullinen, pettynyt ja vihainen samaan aikaan. En siitä, että minun henkilökohtaisia etujani olisi poljettu sillä edelleen saan samaa palkkaa eläkkeelle asti vaikka alkaisin tekemään työtäni ilman tavoitetta muuttaa maailmaa tieteen avulla, vaan siitä että elän maassa jonka hallitsijat eivät ymmärrä että tieteelle voitaisiin muuttaa maailmaa. Olen myöskin hyvin surullinen siitä, että tulevat tutkijasukupolvet tulevat kärsimään tilanteesta vielä enemmän kuin minä kun parhaat tieteentekijät Suomessa menettävät motivaationsa edes yrittää saavuttaa maailman tieteen tasoa. Tilannetta tulee pahentamaan entisestään se että ne jotka voivat, pakenevat maasta vieden mukanaan valtavan määrän henkistä pääomaa jota olisi voitu käyttää tämän maan rakentamiseen. 

 

Särkynyt akateeminen unelma

Hei Jukka,

    En halua julkaista tätä omalla nimelläni, mutta jos kirjoittaisin jatkon tuolle Tiede edellä sivuilla jakamallesi Howyn blogitekstille (https://blogi.professoriliitto.fi/howy-jacobs/), olisi se tällainen: Tulen töistä. Keitän kattilallisen kurpitsakeittoa, vien koiran ulos, laitan lapset nukkumaan ja istun alas kirjoittamaan tutkimussuunnitelmaani. Tarjolla olisi 3000 euron suuruinen puhdeapuraha maakuntani kulttuurirahastosta. En pysähdy ajattelemaan summaan suuruutta, sillä pelkään että se saa minut apeaksi. Ajattelen mieluummin kaikkea sitä, mitä sillä rahalla voisin tehdä, nyt kun tieteestä on tullut minulle rakas harrastus. Olin jo lapsena tällainen, rakastin syksyisin annettujen uusien koulukirjojen tuoksua ja kirjoitin kaverikirjaan harrastuksen kohdalle: koulu. En koskaan unelmoinut saavutuksista, mutta halusin jo silloin haastaa itseni ja paloin itsevarmana kaikelle uuden oppimiselle. 

    Väitöskirja-aikani oli ensin helppo, sitten kamala ja lopulta ihana. Minut valittiin tutkijakouluun ensi yrittämällä ja sain luvan matkustaa tutkijavaihtoon ulkomaille. Osasin ulkoa kaikki aminohappojen sivuketjut sekä niiden kemialliset vaikutukset. Aamuisin pyöräilin töihin ajatellen proteiinien modifikaatioita ja iltapäivällä olin onnellinen, että soluni olivat voineet hyvin. Rakastin kaikkea tutkimuksessa. Innostavia ihmisiä, tiedon vapautta ja ajatusta siitä, että kaikki on totta kunnes se todistetaan epätodeksi. Olin kiitollinen siitä, että sain ohjata ensimmäisen Pro gradu -työn ja että minulla oli täysin luovuuden vapaus kokeilla rajojani pipetoimisen ja kirjoittamisen maailmassa. Kerran näin röntgen filmillä kaksi eri kohdissa kulkevaa suosikkiproteiinini muotoa, minkä seurauksena vietin monta yötä tuijottaen makuuhuoneeni kattoa. En malttanut nukahtaa, niin innostunut olin siitä ajatuksesta, että geenien silmukointia voisi säädellä juuri sillä mekanismilla jota olin tutkinut. Olin hyvä verkostoitumaan, kiinnostuin kaikesta mitä muualla tehtiin ja pidin yhteyttä ulkomaisiin kollegoihin. Väitöskirjani hyväksyttiin kiittäen ja rakastin edelleen kaikkea tutkimuksessa. Kaikkea paitsi sitä, että minun oli pakko luopua siitä. 

    Väitöksen jälkeen sain vuoden mittaisen apurahan ja iloitsin mahdollisuudesta vihdoin toteuttaa pitkään ajatuksissa ollut huippumielenkiintoinen projekti. Kyseessä olisi ollut aihe, jota tämän päivän kirjallisuudessa ei ole juuri edes sivuttu, saati sitten tutkittu. Käytin koko apurahavuoteni seuraavan vuoden rahoitusta suunnitellessani ja hakemuksia kirjoittaessani. Sain vuoden aikana lopulta valmiiksi ainoastaan kuvan 1A, vaikka koko käsikirjoituksen runko hypoteesista kuvien sarjaan oli tietokoneellani valmiina. Vuoden jälkeen en ollut ainoastaan pettynyt, vaan olin musertunut. Olin niin sitoutunut työhöni, jota en koskaan saanut tehdä, että voin pahoin. Puolisoni kannusti vielä yrittämään, mutta lopulta päättelin että vanhempana minun on saatava oikea työ. Tutkimus on liian epävarmaa enkä halunnut uhrata iltojani rahoitushakemuksille. Puntaroin tilannetta kollegojeni kanssa, olisiko aika antaa periksi ja hankkia työ, josta maksettaisiin ihan tavallista palkkaa. Ja niin se päivä koitti. Sain Suomessa hyvin harvinaisen alani työn. Sekunnin sadasosan tunsin onnea ja iloa ja sen jälkeen itkin. Itkin kun kerroin tutkimusryhmäni johtajalle lähteväni pois. 

    Pelkäsin, ja pelkään yhä, etten enää ikinä saa tehdä sitä jotain jolle todellisuudessa palan. Kunnioitan nykyistä työtäni ja otan loputtomalla oppimisen halullani kiitollisena vastaan hallinnollisen kokemuksen, vastuutehtävät ja kehitystyön. Siitäkin huolimatta nyt, kun puolisoni on iltavuorossa ja lapset ovat menneet nukkumaan, avaan tietokoneeni ja kirjoitan tutkimussuunnitelmani. Piirrän uudet kuvat haluamistani geeneistä, rakennan aikajanan tästä vuodesta ja kerään PubMedistä relevantit viitteet kohtaan 6 References. Maakuntani kulttuurirahastossa on tarjolla 3000 euroa puhdeapurahaa rakasta harrastustani, tiedettä, varten. 

 Hei Maija, 

    Kiitos avoimesta ja koskettavasta avautumisestasi. Tämä vetää hiljaiseksi ja surulliseksi mutta tarina valitettavan tuttu. En tietenkään tiedä mitkä ympärilläsi olevat rakenteet olivat mutta joka tapauksessa kuvaamasi kaltaista intohimoa ja sitä taitoa minkä tiedän sinulla olevan ei saisi tällä tavoin menettää. Sellaista tilannetta ei tietenkään koskaan tule että jokainen joka haluaa akatemiassa jatkaa saa siihen mahdollisuuden mutta pitempiä kaaria kuin kuvaamasi vuoden pätkä pitäisi pystyä rakentamaan jokaisessa tapauksessa. Minun on vaikea kuvitella että olisit varsinaisesti mitään väärin tilanteessa tehnyt mutta nykytutkimus ja kilpailu on niin kovaa että enemmän ja enemmän itsekin nykyään harkitsen aloitanko edes mitään hanketta jos sille ei ole rahoitusta loppuun saakka tiedossa. Toivon että osaat kuitenkin kääntää nuo kuvaamasi hienot kokemuksesi uraltasi voimavaraksi ja olen varma että sinun luonteellasi ja lahjakkuudellasi pääset tekemään vielä hienoa työtä minkälaista se sitten tulee olemaankaan. Itse en omia oppilaitani mitenkään ohjaa välttämättä pysymään akatemiassa vaan ennen kaikkea painotan sitä että jokainen löytäisi oman polkunsa ja sitä että työn tyydytystä voi löytää hyvinkin monenlaisesta työtehtävistä. Luettuani tekstisi uudestaan tuli mieleeni että saisinko julkaista sen blogissani? Tämä on tarina jonka toivoisin monen lukevan. Kaikkea hyvää itsellesi ja perheellesi. 

 Hei Jukka, 

     Kiitos ymmärtäväisestä ja kannustavastakin viestistäsi. Howyn teksti osui niin syvälle omiin kokemuksiini, etten voinut olla kommentoimatta aihetta. Saat ehdottomasti julkaista tekstin blogissasi, jos koet siitä olevan jotain apua asioiden edistämisessä. Sanon vielä, että kaikesta huolimatta haluan ajatella, että tilanteeni on kokonaisuutena hyvä. Olen koulutustani vastaavassa työssä, mikä jo sinänsä on solubiologille saavutus. Vaikka tämä työ ei mahdollista mielikuvitukseni täydellistä toteuttamista, ei täällä oleminen onneksi kokonaan sulje tutkimustyötä pois elämästäni. Olenkin yrittänyt kääntää tutkimuksellisesti lapsenkengissä olevan organisaation edukseni. Täällä jos missä on tilaa erilaisten rakenteiden kehittämiselle ja jo ihan perustason tuellekin on kova tarve. Näihin liittyen olen mm. juuri tällä viikolla saanut johdon hyväksynnän ehdotukselleni, jonka mukaisesti organisaatio tulisi jatkossa tarjoamaan pienen vuosittaisen tutkimuksen tuen sellaista toivoville (ei apurahahakua, vaan tuen saa jos vain haluaa). Tämän sähköpostin kirjoittamisen jälkeen palaan puolestaan aloittelevan työntekijän artikkelin korjaamiseen ja ohjaamiseen. Ei tämä edelleenkään ole intohimoni, mutta ainakin saan pysytellä edes jollain tavoin tutkimuksen maailmassa.