Mikä on tiedepolitiikan rooli koulutuspolitiikassa?

Julkaistu aiemmin muokattuna Viite ry:n blogissa: https://www.viite.fi/2018/12/10/mika-on-tiedepolitiikan-rooli-koulutuspolitiikassa/

Koulutus on nousemassa tulevien vaalien yhdeksi tärkeimmäksi aiheeksi ja kaikki puolueet tuntuvat taas nyt vaalien alla olevan suloisen yksimielisiä koulutuksen tärkeydestä Suomen tulevaisuuden hyvinvoinnin ja kilpailukyvyn kannalta. Kuitenkin se mistä puhutaan, kun puhutaan koulutuksesta, ei olekaan enää niin yksiselitteistä. Koulutuspolun kaikki vaiheet ovat luonnollisesti tärkeitä sen kannalta mikä on kansakuntamme osaamisen taso. Tämän lisäksi koulutuksella on useita muita tärkeitä merkityksiä liittyen esimerkiksi tasa-arvoon, kansakunnan yhtenäisyyteen ja jopa kansanterveyteen. Kaikille tuntuu myöskin olevan selvää, että kaikkien koulutustasojen osaajia tarvitaan toimivassa ja menestyvässä kansakunnassa. Tämän blogikirjoituksen pohjana on kuitenkin olettamus, että Suomessa käsitys eri koulutusasteiden merkityksestä kansakunnan hyvinvoinnille on vääristynyt ja vielä siten että meillä erityisen huonosti ymmärretään korkeatasoisen tieteen ja siihen pohjautuvan korkeakoulutuksen merkitys kansakunnan menestystekijänä. Se että tiede ja korkeakoulutuksen taso nousevat koulutuskeskustelussa harvoin esille mutta hallitus intoilee sekä esiopetuksen että peruskouluopetuksen muutoksista ovat osaltaan osoituksia tästä vääristymästä. Kärjistäen voisikin kysyä mitä merkitystä loppujen lopuksi hyvinvoinnillemme on sillä jos pienet lapsemme osaavat sujuvasti seikkailla digitalisaation viidakossa ja heillä on yläasteella maailman parhaat PISA pisteet? Mitä niillä PISA pisteillä tehdään, voiko niitä pisteitä syödä tai myydä? Vai pitäisikö meidän mieluimmin seurata Saksan, Ruotsin ja Tanskan tietä jossa koululaiset pärjäävät PISA pisteissä hieman Suomea huonommin, mutta he saavat korkeatasoiseen tieteeseen perustuvaa jatkokoulutusta huomattavasti korkeatasoisimmissa yliopistoissa kuin Suomessa?

Haastaisin siis asianosaisia miettimään, että onko todellakin parempi, että meillä on nuoria joilla on takanaan loistava PISA tulevaisuus mutta jotka saavat keskitasoista korkeakoulutusta, vai se että meillä olisi keskitasoisia koululaisia joille pystymme antamaan huipputasoista korkeamman tason opetusta ja tätä kautta saada työmarkkinoille ja elinkenoelämäämme todellisia osaajia? Näiden kysymysten lähtökohtana ei ole suinkaan kyseenalaistaa peruskoulutuksen merkitystä kansakuntamme tulevaisuuden ja sivistyksen pohjana, vaan muistuttaa siitä, että koko osaamisketjua pitäisi tarkastella kokonaisuutena ja vasta jos sen kaikki osat kestävät kriittisen tarkastelun voidaan puhua onnistuneesta koulutuspolitiikasta. Itsekin kahden koululaisen isänä arvostan suuresti suomalaista koulujärjestelmää ja opettajien ammattitaitoa mutta olen samaan aikaan sitä mieltä että niin kuin koko kansakunnalla, myös minunkin lapsillani olisi parempi tulevaisuus jos koulutuspolitiikassa kiinnitettäisiin enemmän huomiota siihen että yliopistomme olisivat korkeatasoisempia ja siten niissä annettu koulutus perustuisi mahdollisimman korkeatasoiseen tieteeseen.

Yliopistojen tehtäviin kuuluvat vapaa tutkimus sekä tieteellinen ja taiteellinen sivistys sekä näihin perustuva ylin opetus. Se mikä erottaa yliopistot toisistaan on se, että huippuyliopistoissa opettavat alansa huiput alansa uusinta tietoa, eli sitä tutkimustietoa mikä päätyy oppikirjoihin 5-10 v. viiveellä.  Täten korkeakoulutuksen taso ja siitä seuraava korkeakoulutettujen taso yhteiskunnassamme ovat seurausta siitä miten korkeatasoista tiedettä kussakin yliopistossa tehdään. Tämä väite perustuu logiikkaan, että jos professorien ja yliopisto-opettajien, sekä heidän harjoittamansa tieteen, tasolla ei olisi merkitystä korkeakoulutuksen tasoon, niin silloin kaikki yliopistot voisivat järjestää opetuksensa käyttäen samoja vakioituja opetussisältöjä. Esimerkkinä otan oman opetukseni; voin melko suurella varmuudella väittää. että yhdessäkään muussa Suomalaisessa yliopistossa alkuvaiheen lääketieteen ja lääkekehityksen maisterikoulutuksen opiskelijat eivät saa opetusta fosfataasien merkityksestä syövän lääkehoidossa ja tämä johtuu ainoastaan siitä että Turun yliopiston professorina tämä on tutkimusaiheeni. Usein myös korkeatasoista tutkimusta tekevät ja siitä opetuksensa sisällön ammentavat tutkijat ovat erittäin innostavia opettajia ja esikuvia nuorille opiskelijoille. Siten se mikä on Suomalaisen korkeakoulutuksen taso riippuu siitä minkälaiset toimintaedellytykset korkeakouluissa työskentelevillä tutkijoilla ja tutkimusryhmillä on. Suomessa harjoitetusta huonosta tiedepolitiikasta sekä tiederahoituksen laskusta johtuva tieteemme tason lasku heikentää siis merkittävästi suomalaisen korkeakoulutuksen tasoa koska yliopistot eivät kykene rekrytoimaan parhaita tutkijoita; eli juuri niitä jotka kykenisivät antamaan korkeakouluopiskelijoille sitä korkeatasoisinta tieteeseen perustuvaa opetusta. Tästä minä toivoisin koulutuskeskustelussa puhuttavan. 

Mikä on sitten syynä siihen, että Suomi on ajautunut yhteiskunnaksi joka tunnetaan huipputason koululaisista, mutta jossa tieteen taso ja sitä kautta korkeakoulutuksen taso jää jatkuvasti jälkeen OECD kilpailijamaista? Itselläni siihen on vain yksi vastaus: huono tiedepolitiikka, eli opetus ja kulttuuriministeriön asiantuntemattomuus tieteestä ja kykenemättömyys tehdä ratkaisuja jotka ihan oikeasti parantavat tutkimus ja innovaatioympäristöjä. Osaltaan tässä on kyse samasta ilmiöstä kuin koko koulutuskeskustelussa eli siitä että tiede jää myös ministeriössä lapsipuolen asemaan.  Kun suuressa osassa kilpailijamaistamme tiede ja korkeakouluasioita hoitaa oma ministeriö niin Suomessa korkeakoulutus ja tiede ovat yksi yhdestätoista opetus -ja kulttuuriministeriön hallinnoimasta alasta. Surullisena anekdoottina vielä mainittakoon että viimeinen opetusministeri, jolla on ollut minkäänlaista omakohtaista kokemusta tutkijana toimimisesta on Kalevi Kivistö vuodelta 1982.  Suuri joukko johtavia Suomalaisia tiedemiehiä ja naisia ovatkin jo useasti esittäneet että paras tapa nostaa Suomen tiede ja korkeakoulutus OECD maiden tasolle olisi perustaa tiedeministeriö. Koska muutokset tiedepolitiikassa lähtee ennen kaikkea puolueista ja niiden poliittista tavoitteista haastaisin myös kaikki puolueet kysymään onko niillä lainkaan tiedepoliittisia visioita vai harjoittavatko nekin vain koulutuspolitiikkaa sen perinteisessä muodossaan? Asiaan kiinnitti myös huomiota Professoriliiton puheenjohtaja Jouni Kivistö-Rahnasto erinomaisessa puheessaan ”Yliopisto ei ole koulu” (http://www.professoriliitto.fi/?x23370=902065&fbclid=IwAR3oHDK5iRHTRzKW-cM2EoyIuz_YFzcmIUW4Fx-uKkxP1AM3EeZAcSM3pbA). Kivistö-Rahnasto totesi että yliopistot nähdään nykyään liian usein pelkkinä kouluina ja kehoitti puolueita laatimaan nykyisten koulutuspoliittisten ohjelmien rinnalle myös intohimoiset tiedepoliittiset ohjelmat rahoituksineen.

Toivoin että näissä vaaleissa ei kesksutella ainoastaan koulutuksesta vaan myös niistä muutoksista tiedepolitiikassa,  jotka olisivat välttämättömiä jotta Suomi vielä joskus palaisi tieteen ja yliopistojen tasossa kilpailijamaiden tasolle. Viimeisen 10 vuoden aikana opetusministeriön johdolla tehty tiedepolitiikka ei meitä sinne tule johtamaan. Tarvitaan siis rakenteellinen muutos ja ennen kaikkea voimakasta tahtoa ja asiantuntemusta sen tekemiseen.

Metusalemista, sikamarkkinoista ja tiedepolitiikan rohkeudesta

Rohkeat tieteelliset avaukset uudistavat yhteiskuntaa ja avaavat uusia mahdollisuuksia niin ympäröivän maailman tarkempaan ymmärtämiseen, sairauksien hoitoon tai uusiin teknologioihin. Täten luulisi kaiken tutkimuksen pyrkivän olemaan rohkeaa ja uudistavaa sekä yhteiskunnan haluavan tukea tätä. Tosiasia kuitenkin on että valtaosa tutkimuksesta on vanhojen löydösten variointia, tai nykyään niin muodikasta soveltamista. Mitä sitten on tieteellinen rohkeus ja miten sitä voisi ruokkia ? Tieteellinen rohkeus voitaneen käsittää uskalluksena tehdä hypoteesin pohjalta uusia tieteellisiä avauksia, vaikka näille avauksille ei olisi kovinkaan vahvaa perustaa aikaisemmissa tuloksissa. Rohkeutena voidaan pitää myös sitä, että olemassa olevista tuloksista lähdetään tarkemmin tutkimaan niitä vähiten sillä hetkellä tunnettuja tai arvostettuja näkökulmia. Rohkeutta osoittaa myös se, että riittävän pitkäjänteisesti paneudutaan tietyn ongelman ratkaisuun kokonaisvaltaiseen ratkaisuun, vaikka matkalla tulisi merkittäviäkin haasteita, ja vaikka kanssatutkijat lähtisivät seuraamaan sillä hetkellä muodikkaampia tutkimusteemoja.

Mikseivät kaikki tutkijat sitten ole rohkeita? Rohkeus varmaankin sopii toisille työfilosofiaksi paremmin kuin toisille ja tähän vaikuttanee suuresti myös kokemukset uran aiemmista vaiheista. Niille tutkijoille joilla olisi halu, kyky ja pyrkimys olla tieteellisesti rohkeita, tärkeimmät tieteellistä rohkeutta rajoittavat tekijät Suomessa ovat sekä visioton tiedepolitiikka, että rahoitusmallimme,  jossa tutkijan odotetaan osoittavan uudistuneensa korkeintaan neljän vuoden sykleissä.  Rahoituksen osalta Suomessa ongelmana on myös se, että myönnetyt rahoitukset ovat summiltaan niin vähäisiä, että ne eivät edes useinkaan riitä edes ehdotettujen hankkeiden läpiviemiseen, saati sitten että niiden turvin voisi tehdä riskaabeleja uusia avauksia, jotka kuitenkin ovat elinehto todellisille läpimurroille.

Se mikä oikeasti rohkaisisi rohkeuteen olisikin perusrahoitus, joka mahdollistaisi kohtuullisen tutkimusaktiviteetin ylläpitämisen ilman pelkoa sen menettämisestä yksittäisten epäonnistumisten sattuessa; kunhan pitkässä juoksussa tutkija osoittaisi pystyvänsä kansainvälisesti merkittävään tutkimukseen. Liittyen sekä rahoitukseen, että visiottomaan tiedepolitiikkaan, Suomen erityisongelmana on tutkitusti vielä se, että yliopistojenkin rahoitus perustuu verrattuna muihin maihin erittäin paljon tutkinto -ja julkaisusuorituksiin riippumatta niiden vaikuttavuudesta. Kun lisäksi OKM:n palkitsemiskriteereissä huipputason tutkimus on vain häviävän pieni tekijä, niin on turha odottaa yliopistoilta pitkäjänteistä korkeatasoiseen riskitutkimukseen satsaamista. Tukevan ja pitkäjänteisen perusrahoituksen merkityksestä todellisten läpimurtojen kannalta puhui vahvasti äskettäin Times higher educationin haastattelussa myös vuoden 2011 fysiikan nobelin saanut Kalifornialainen professori Saul Perlmutter. Hänen tulkintansa oli se, että nykyisessä rahoitusmallissa hän ei koskaan olisi voinut tehdä mullistavaa havaintoansa maailmankaikkeuden laajentumisesta. Ainoastaan se, että hänen työnsä tunteva laitoksen johtaja uskoi häneen ja antoi hänelle perusrahoituksen turvin mahdollisuuden ottaa riskejä ja epäonnistua ilman jatkuvaa pelkoa siitä miten hän raportoisi työn tuloksia seuraavan hakukierroksen yhteydessä.

Euroopasta kuitenkin löytyy useampia esimerkkejä joissa näkyy selkeästi se että tiedehallinto ja rahoittajat uskovat siihen että jos tutkija on osoittanut olevansa hyvä niin hän sitä myös on, ja tulee myöskin tulevaisuudessa olemaan. Esimerkkejä näistä ovat useat Saksalaiset ja Sveitsiläiset yliopistot, jotka tarjoavat professoreilleen juuri esitetyn kaltaista tukea, sekä mielenkiintoiset Belgian Methusalem, ja Hollannin Oncode rahoitusmallit. Näistä erityisesti jälkimmäinen on todellinen riskirahoitus koska niihin aiemman menestyksensä perusteella valitut saavat ilman tutkimussuunnitelmaa satojen tuhansien vuosittaisen rahoituksen periatteella ”no-string-attached”, eli tee mitä haluat, kunhan se on merkittävää.  Methusalem rahoitusohjelma taasen rahoittaa todellisia alansa huippututkijoita uran myöhäisemmässä vaiheessa 7-vuotisella uusiutuvalla rahoituksella joka voi olla jopa 900 000 vuodessa. Suomalaisessa järjestelmässä sen sijaan tuntuu olevan johtoajatuksena se että kenenkään pää ei saa nousta toisen yläpuolelle. Sen sijaan että munia laitettaisiin samaan koriin ja tuettaisiin jo kannuksensa näyttäneitä kansainvälistä tasoa olevia tutkijoitamme, munia viskotaan pitkin mäkeä ja toivotaan että edes yksi pysyisi ehjänä. Tästä suunnasta huolestuttavin uutinen ovat hallituksen ja Akatemian pohdinnat jopa akatemiaprofessuurien lakkauttamisesta.

Jos Suomea kuitenkin joskus tulevaisuudessa kohtaisi sellainen onni ja ihme, että meillä alettaisiin hallitustasolla arvostamaan tiedettä, ja sen taso haluttaisiin palauttaa Eurooppalaiselle tasolle rohkealla tiedepolitiikalla, niin mikä voisi olla se Suomalainen Metusalem tai Oncode? Yksi ehdotuksistani olisi nuorten omaa tutkimuslinjaa perustavien tutkijoiden ainutlaatuisen hyvä tuki ensimmäisen kymmenen vuoden ajalle tieteen alasta ja yliopistosta riippumatta. Tämä akatemiatutkijan ja yliopistojen tenure-trackin yhdistelmä höystettynä tutkimustuella olisi varmasti merkittävä vetovoimatekijä Eurooppalaisittainkin. Varttuneemmille tutkijoille harkitsisin akatemiaprofessuurien lakkauttamisen sijasta erityisen hyvin tuettua ja Metusalem ohjelman hengessä pitkäkestoista tukea noin 10:lle parhaalle kansainväliselle huipullemme tieteen alasta riippumatta. Voisin kuvitella miten nykyisessä OKM:ssa ja hallituksessa tuhahdeltaisiin näille ajatuksille. Heidän dogmanahan on se että Suomen tieteen ongelma on yliopistojen ja tutkijoiden tehottomuus ja laiskuus. Siihen ei todellakaan lääkkeeksi sovi rohkea parhaiden tutkijoiden tukeminen koska pelkona olisi että sitten ne parhaatkin alkaisivat levätä laakereillaan.  Tuhahtelun sijasta OKM:n kannattaisi kysyä mitä kuuluu Akatemiaprofessori Kari Alitalolle kun hänelle on myönnetty jo toistakymmentä vuotta sitten toistaiseksi voimasssa oleva Akatemiaprofessuuri? Onko hän jäänyt makaamaan laakereille? Ei, sen sijaan hän on jatkanut tieteellisesti rohkeana ja jatkuvasti uusiutunut huippututkijana koska hän on uskaltanut tehdä niin. 

Miten sikamarkkinat sitten liittyy tieteelliseen rohkeuteen ? Leuvenin kaupunki Belgiassa sai vuonna 1425 oikeuden perustaa yliopiston sen vuoksi että toiselle Belgialaiselle kaupungille annettiin oikeus pitää sikamarkkinoita. Koska sikamarkkinat olivat siihen aikaa huippubisnestä, Leuvenilaiset olivat luonnollisesti päätöksestä katkeria. Tänä päivänä Leuvenin katolinen yliopisto (KU Leuven) on Euroopan parhaiden yliopistojen joukossa ja koko alueen ylpeys sekä taloudellinen veturi. Sikamarkkinat saaneesta kaupungista kukaan ei ole sen sijaan kuullut vähään aikaan. Tämä tarina kertonee siitä miten tärkeää tieteessäkin on se että on rohkeutta luopua vanhasta ja uusiutua. Erona vain Belgian ja Suomen välillä on se, että Belgiassa valtio on tutkijoiden puolella, Suomessa tutkijoita vastaan. Kun tiedät että sinua tuetaan, niin on huomattavasti helpompaa olla rohkea.

Huimaa syöpätutkimusta

Syövän hoito on haastavaa ja syöpätutkijat ovat yleisesti luopuneet käsityksestä, että löytyisi yksi syöpähoito, joka toimisi kaikkiin syöpätyyppeihin. Valitettavasti myös monet kliiniset kokeet ns. syövän täsmälääkkeillä ovat tuottaneet pettymyksen. Siitä huolimatta myös merkittäviä edistysaskeleita syövän ymmärtämisessä ja uusissa hoidoissa on viime aikoina saavutettu. Istuin kolme helteistä kesäpäivää (terveisiä A. Stubille) Amsterdamissa kuuntelemassa parhaiden syöpätutkijoiden uusimpia tuloksia Euroopan syöpätutkijoiden kokouksessa (25^TH Biennial Congress Of The European Association For Cancer Research)  ja tässä muutamia parhaita paloja kokouksesta.

Kuten muissakin viimeaikaisissa kokouksissa, yksi aihe nousi kaikkien yläpuolelle ja se on syövän immunoterapia. Immunoterapia perustuu siihen, että tavalla tai toisella potilaan omat immuunisolut houkutellaan hyökkäämään syöpäkudosta vastaan. On huimaa, että melanoomista ja keuhkosyövistä,jotka vielä 5 vuotta sitten olivat täysin parantamattomia tauteja, voidaan nykyään parantaa 20 % immunoterapialla. Immunoterapia perustuu jo 80 luvulla saavutettuihin perustutkimustuloksiin mutta vasta viime vuosina on kyetty käyttämään näitä mekanismeja lääkehoidon  kohteena. Edelleen kuitenkin valtaosa syövistä ei parane immunoterapioilla, ja juuri tähän ongelmaan keskittyi suuri osa kokouksen esitelmistä. Kun syöpäkasvaimia jotka vastaavat ja jotka eivät vastaa hoitoihin on verrattu, on käynyt ilmi että joissakin kasvaimissa ei yksinkertaisesti ole immuunisoluja ja näitä syöpiä kutsutaankin ns. kylmiksi (cold) syöviksi. Sen sijaan varsisnkin paljon geenimutaatioita sisältävät kasvaimet yleensä sisältävät myös paljon immuunisoluja ja siten nämä kuumat (hot) kasvaimet vastaavat immuunisolujen hyökkäystä indusoiviin hoitoihin. Nyt etsitäänkin tapoja, joilla kylmät syövät voitaisiin muuttaa immunologisesti kuumiksi syöviksi. Yksi kokouksen mielenkiintoisimista esityksistä taasen näytti että kun potilaan syöpäkudoksesta kasvatetaan laboratorio-olosuhteissa syöpäkudosta muistuttava organoidi, ja potilaan omia veressä kiertäviä immuunisoluja ”härnätään” laboratorio-olosuhteissa tunnistamaan spesifisesti nämä organoidit, voisi härnättyjen immuunisolujen siirtäminen takaisin potilaaseen auttaa hävittämään jäljelle jäänyt osa kasvaimesta, ja mahdollisesti jopa sen syövän etäpesäkkeet. Huimia edistysaskeleita siis mahdollisesti tiedossa, mutta luultavimmin nämäkin hoidot toimivat vaihtelevasti eri potilailla. 

Miksi  täsmälääkkeet jotka pyrkivät vaikuttamaan ensisijaisesti syöpäsolun sisäiseen toimintaan ja tappamaan syöpäsolut eivät sitten toimi ? Suurimpana syynä tähän on syöpäsolujen kyky mukautua hoitoihin ja löytää tapoja kiertää lääkkeiden vaikutukset. Toinen merkittävä syy on syövän heterogeenisuus, eli se että kaikki syöpäkudoksen solut eivät vastaa samalla tavalla lääkkeeseen. Aiemminkin on näytetty että syöpähoidot itseasiassa voivat jopa rikastaa kudoskessa erityisen vastustuskykyisiä soluja hävittämällä ensin hoidolle respondoivat solut. Kokouksessa Daniel Peeperin työryhmä näyttikin että syöpäkudoksista jotka näyttävät homogeenisiltä voidaan löytää jopa yksittäisiä soluja jotka eivät vastaa hoidolle ja jotka valtaavat kudoksen sen jälkeen kun valtaosa kasvaimesta on tapettu täsmähoidolla. Molempiin solupopulaatioihin tehoavien hoitojen yhdistäminen näyttäisikin olevan jatkossa tehokas tapa tällaisten syöpien hoitoon. 

Paksunsuolen syöpien hoidossa täsmälääkkeiden EGFR reseptoriestäjän ja BRAF kinaasiestäjän, yhdistelmän raportoitiin Alankomaiden syöpäkeskuksen (Netherland Cancer Institute; NKI) toimesta soluviljelmissä ja hiirimallissa vuonna 2012 ja sen perusteella käynnistetty kliinisessä kokeessa raportointiin nyt saadun merkittävästi parempia hoitovasteita kuin nykyisellä standardihoidolla. Onkin todennäköistä, että tämä yhdistelmä tulee olemaan osa paksusuolen syövän hoitoa lähiaikoina.  Kaiken kaikkiaan Eurooppalaisissa syöpäkeskuksissa tehdään todella vaikuttavia määriä uusien syöpälääkkeiden hoitokokeita ja uusimpana aloitteena on parhaiden syöpäkeskusten yhteistyöverkoston (Cancer Core Europe) ”Basket of Baskets”  hanke jossa syöpäkeskusten välillä voidaan jakaa potilaita ja tuloksia niin että saadaan sopivin mahdollinen uusi hoito kullekin potilaalle (kuvan lähde Mol Oncol. 2017 Dec; 11(12): 1661–1672.). Valitettavasti vain tässä konsortiossa ei ole Suomalaisia sairaaloita mukana koska syöpäkeskus toimintamme on vielä lapsenkengissä. 

Jälleen kerran huimaa (mutta samaan aikaan myös Suomalaisittain masentavaa) oli myös huomata millaisilla resursseilla syöpätutkimusta tehdään muissa maissa. Kun Suomessa parhaat tutkimusryhmät voivat saada erittäin kovan kilpailun jälkeen Suomen Akatemian projektirahoituksena maksimissaan n. 100 k€ käyttöönsä vuodessa, Hollannissa 37 parasta syövän tutkimusryhmää saa automaattisesti  jokainen 150-250 k€ vuodessa ilman hakemusta (siis sen lisäksi että heillä on haettavana moninkertainen rahoitus kuin Suomessa) ja saavat tehdä sillä juuri sitä parasta tutkimusta mitä osaavat ja haluavat (”no strings attached”). Lisäksi, kun Suomesta pakenevat maailmantasoa olevat nuoret tutkimusryhmänjohtajat koska heille ei löydy työpaikkoja eikä resursseja, Manchesterissa auki aloittavan ryhmänjohtajan paikka johon kuuluu 3 miljoonan euron starttirahoitus. Jalkapallon MM-kisojen hengessä voitaneen todeta, että kyllähän Etelä-Koreakin voi Saksan kerran voittaa, ja onhan mahdollista että Suomalainenkin syöpätutkija joskus voi päästä mukaan kansainvälisiin kisoihin. Valitettavasti vain tosiasia on että asetelma muistuttaa sitä kuin Kemin palloseura haastaisi uudestaan ja uudestaan FC Barceloonan, kunnes FC Barceloonan toimisto ei enää vastaa ottelukutsuihin. Valitettavasti suurin häviäjä tässä asetelmassa on Suomalainen yhteiskunta, ja erityisesti Suomalaiset yksittäiset syöpäpotilaat, jotka jäävät stadionin ulkopuolelle kun muut Eurooppalaiset syöpäpotilaat pääsevät huippututkimukseen perustuviin VIP hoitoihin.