Siirry pääsisältöön

Kauas pilvet karkaavat, niin tiedekin

Viimeiset kolme päivää olen virtuaalisesti kuunnellut syövän hoitoresistenssiin keskittyvää kokousta, jossa maailman parhaat ekspertit ovat esitelleet uusimpia löydöksiä. Jo etukäteen oli tiedossa, että tämä olisi ehdottomasti korkeatasoisin kokous sitten epidemian alkamisen, ja ajattelinkin että osallistuminen on hyvä tapa muistuttaa itseäni siitä missä kentällä mennään.  Monet esitelmistä olivat yksinkertaisesti fantastisia. Oli kuin jännitysnäytelmää tai upeasti kirjoitettua elokuvaa olisi katsellut; Niin hienosti työt oli tehty ja niin hämmästyttäviä uusia yhteyksiä on löydetty esimerkiksi ruokavalion, syöpäkudosta ympäröivien normaalia solujen, ja esimerkiksi aivan perusmekanismien kuten aminohapposynteesin vaikutuksista syöpälääkevasteisiin. Tämä siis äärimmäisen stimuloivaa ja potilaiden kannalta rohkaisevaa. 

 

Se mikä henkilökohtaisesti ei ollut rohkaisevaa, oli huomata kuinka kaukana alan huiput ovat Suomessa tehdystä syöpätutkimuksesta, ja ennen kaikkea minkälaisilla resursseilla syöpätutkimusta voidaan tehdä muualla. Kun katsoi esityksiä ja hiemankaan summeerasi päässään mitä yhdessä tarinassa näytettyjen kokeiden kustannukset olisivat, ja minkälaisia yhteyksiä perustutkimuksen ja kliinisen syöpätutkimuksen välillä ne ovat vaatineet, kävi yksiselitteisen selväksi että olemme pudonneet kelkasta jo pitkän pitkän suoran toisella puolen. Lähinnä huvitusta herättää, kun ajattelee miten Suomessa pidetään seminaareja joissa Suomea kuvaillaan yksilöllisen syövänhoidon mallimaana, ja kuitenkaan ei olla saatu yli kymmenen vuoden yrittämisellä aikaiseksi syöpäkeskuksia joissa paikallisten perustutkimuslöydösten translaatio olisi mahdollista. Kun samat 10 vuotta on kliinisen tutkimuksen resursseja ajettu armottomasti alas on käytännössä tapettu mahdollisuudet potilaiden uusiin hoitoihin tähtääviin translaationaalisiin tutkimuksiin. Jos taas ajattelen asiaa puhtaasti oman tutkimusryhmäni kannalta, niin totta kai on myös niin että näillä maailman huipulla on luultavasti terävämmät hoksottimet kuin allekirjoittaneella, ja enemmän rohkeutta lähteä täysin uusille poluille. Toisaalta kyllä se rohkeus tulee hyvin paljon siitä, että yksikertaisesti vain pystyy tekemään niin massiivisesti. Olisikin suorastaan ihme, jos niillä panostuksilla ei jotain uutta löytyisi. Oma työskentelemme vaikuttaa siinä rinnalla suoranaiselta näpertelyltä, mutta ehkä jos sen näpertelyn fokusoi kunnolla voi täältä pohjolan perukoilta näillä resursseilla jonkun palapelin palasen saada paikalleen.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tieteen yllätyksiä: miten CIP2A nousi yllättäen syöpätutkimuksen kuumaksi nimeksi

Tieteessä harva asia etenee suoraviivaisesti ja usein on nähty että vuosia tutkittu ilmiö paljastaa aivan uuden puolen  ja koko tarina kirjoitetaan uudelleen. Näin kävi tutkimusryhmällemme lempilapsemme, eli CIP2A:n kanssa. Tutkimusryhmämme on jos jostain, niin tunnettu siitä, että löysimme CIP2A:n, syöpää edistävän proteiinin, joka estää kasvuestäjä PP2A:ta 1 . Se oli sen identiteetti. Se oli myös se tarina, jota kiersin kertomassa konferensseissa vuodesta toiseen mutta tämä ei herättänyt suurtakaan yleistä kiinnostusta. Sitten tuli vuosi 2021. Ensin oma tutkimusryhmämme  2   ja heti sen jälkeen Dan Durocherin laboratorio Toronton yliopistosta 3  julkaisi että CIP2A:lla on toinen elämä ja vieläpä sellainen, joka osoittautui kriittiseksi tietynlaisten syöpäsolujen selviytymiselle. Kyse oli soluista, joissa BRCA-geenit ovat mutatoituneet. Nämä geenit liittyvät tietyn tyyppiseen DNA:n korjaukseen, ja kun ne eivät toimi, solut joutuvat pärjäämään vaihtoehtoisi...

Suomen Akatemian vapaasti haettavissa oleva Kipinä tutkimusrahoitus kaksinkertaistettava

Viime viikon lopulla oli mielenkiintoinen tiedevaikuttamisen mahdollisuus kun torstaina vietin 2,5 tuntia Puheenaihe podcastin ( open.spotify.com/show/4mzphUue58CGISjLR6eCfe ) Rami Kurimon vieraana aiheena julkinen tiederahoitus. Laitan linkin podcast jaksoon kun tulee ulos tammikuussa.   Perjantaina sitten oli vuorossa paneelikeskusteluun osallistuminen akateemikko Martti Koskenniemen ja professori Anu Koivusen  koolle kutsumassa tutkijaseminaarissa "Miten turvaamme akateemisen vapauden Suomessa?" jossa pohditttin akateemisen vapauden tilaa ja sen turvaamista Suomessa.  Näiden pohjalta olin pohtinutkin summeeraavani ajatukseni noista tilaisuuksista tänne blogiin, mutta sitten tulikin vielä sunnuntaina opetusministeri Adlercreutzin LinkedIN päivitys jossa hän  ihaili Singaporen menestystä, mutta mitä ilmeisimmin ei ollut tietoinen siitä miten juuri Singapore on malliesimerkki siitä miten tieteeseen ja tiederahoitukseen panostaminen nostaa maan kilpailu...

Ensimmäinen aamu sen jälkeen kun menetin tieteentekijänä lopullisesti uskoni Suomeen.

Eiliset uutiset  tieteen rahoituksesta leikkaamisesta  olivat henkisesti niin kylmä rätti vastoin kasvoja että ei ole oikeastaan väliä enää vaikka juuri nämä leikkaukset peruttaisiinkin. Ilman perhettä  muuttaisin   niiden seurauksena välittömästi  ulkomaille  tekemään tiedettä    enkä katsoisi hetkeäkään taakseni. Jos ainoa syy joka pitää professorit Suomessa on perhe, voidaan miettiä mille tämän maan tulevaisuus on rakennettu.    Omalla kohdallani tämä  tapahtuma  tulee pysyvästi muuttamaan sitä kuinka sitoutunut olen työhöni ja siihen miten työni kautta voisin mahdollisesti tukea yhteiskuntaa. Jos hallituksella on oikeus hallita maata täysin itsekkäiden tarkoitusperien  kautta, välittämättä lainkaan siitä onko päätökset yhteiskunnan etujen mukaisia, käytän tästä eteenpäin itsekin tätä oikeutta. Olen myös täysin menettänyt uskoni rakentavaan dialogiin tai siihen että hallitus kuuntelisi tieteentekijöiden näkemyksiä siitä...