Kauas pilvet karkaavat, niin tiedekin

Viimeiset kolme päivää olen virtuaalisesti kuunnellut syövän hoitoresistenssiin keskittyvää kokousta, jossa maailman parhaat ekspertit ovat esitelleet uusimpia löydöksiä. Jo etukäteen oli tiedossa, että tämä olisi ehdottomasti korkeatasoisin kokous sitten epidemian alkamisen, ja ajattelinkin että osallistuminen on hyvä tapa muistuttaa itseäni siitä missä kentällä mennään.  Monet esitelmistä olivat yksinkertaisesti fantastisia. Oli kuin jännitysnäytelmää tai upeasti kirjoitettua elokuvaa olisi katsellut; Niin hienosti työt oli tehty ja niin hämmästyttäviä uusia yhteyksiä on löydetty esimerkiksi ruokavalion, syöpäkudosta ympäröivien normaalia solujen, ja esimerkiksi aivan perusmekanismien kuten aminohapposynteesin vaikutuksista syöpälääkevasteisiin. Tämä siis äärimmäisen stimuloivaa ja potilaiden kannalta rohkaisevaa. 

 

Se mikä henkilökohtaisesti ei ollut rohkaisevaa, oli huomata kuinka kaukana alan huiput ovat Suomessa tehdystä syöpätutkimuksesta, ja ennen kaikkea minkälaisilla resursseilla syöpätutkimusta voidaan tehdä muualla. Kun katsoi esityksiä ja hiemankaan summeerasi päässään mitä yhdessä tarinassa näytettyjen kokeiden kustannukset olisivat, ja minkälaisia yhteyksiä perustutkimuksen ja kliinisen syöpätutkimuksen välillä ne ovat vaatineet, kävi yksiselitteisen selväksi että olemme pudonneet kelkasta jo pitkän pitkän suoran toisella puolen. Lähinnä huvitusta herättää, kun ajattelee miten Suomessa pidetään seminaareja joissa Suomea kuvaillaan yksilöllisen syövänhoidon mallimaana, ja kuitenkaan ei olla saatu yli kymmenen vuoden yrittämisellä aikaiseksi syöpäkeskuksia joissa paikallisten perustutkimuslöydösten translaatio olisi mahdollista. Kun samat 10 vuotta on kliinisen tutkimuksen resursseja ajettu armottomasti alas on käytännössä tapettu mahdollisuudet potilaiden uusiin hoitoihin tähtääviin translaationaalisiin tutkimuksiin. Jos taas ajattelen asiaa puhtaasti oman tutkimusryhmäni kannalta, niin totta kai on myös niin että näillä maailman huipulla on luultavasti terävämmät hoksottimet kuin allekirjoittaneella, ja enemmän rohkeutta lähteä täysin uusille poluille. Toisaalta kyllä se rohkeus tulee hyvin paljon siitä, että yksikertaisesti vain pystyy tekemään niin massiivisesti. Olisikin suorastaan ihme, jos niillä panostuksilla ei jotain uutta löytyisi. Oma työskentelemme vaikuttaa siinä rinnalla suoranaiselta näpertelyltä, mutta ehkä jos sen näpertelyn fokusoi kunnolla voi täältä pohjolan perukoilta näillä resursseilla jonkun palapelin palasen saada paikalleen.