Polarisoivaa TKI politiikkaa mutta ei euroakaan tutkijalähtöiseen tieteeseen

Orpon hallituksen tiederahoituspäätökset ovat nyt ulkona ja valitettavasti yllätyksiä ei tullut. Positiivista päätöksissä oli se, että nykyhallitus ei perunut Marinin hallituksen tärkeintä aikaansaannosta, eli TKI rahoituslain mukaista rahoituksen vuosittaista lisäämistä ja 4% BTK osuuteen pyrkimistä. Kuitenkin kuten etukäteen pelättiin, niin rahoituksen jakautumisen painotuksissa on paljonkin valitettavia piirteitä. Rahanjaossa näkyy hyvin selvästi OKM:n viimeisen vuosikymmenen epäluulo tutkijoita ja yliopistoja kohtaan niin että euroakaan ei annettu vapaaseen tutkijalähtöiseen tieteeseen eikä yliopistojen perusrahoitukseen, vaan kaikki rahoitus kiinnitettiin jo etukäteen päätettyihin elementteihin joihin yksittäisillä tutkijoilla tai tutkijaryhmillä ei ole pääsyä. Sen sijaan esimerkiksi VTT on onnistunut erinomaisesti lobbauksessaan koska pelkästään yhteen tutkimuskenttään, eli kvanttiteknologiaan, saatiin rahoitusta kolme kertaa enemmän kuin koko Suomen Akatemian lisärahoitus. Tämä kertoo hyvin paljon yhdestä Suomalaisen tiedepolitiikan pahimmista ongelmista, eli siitä että jossain pienissä piireissä, ja joidenkin vahvojen tahojen vaikuttamana tehdään suuria TKI poliittisia linjanvetoja ilman että otetaan huomioon koko tieteemme kenttä. Vastaava päätös oli Sipilän hallitukselta akkuteollisuuden sumea tukeminen 600 miljoonalla ilman että siihen olisi ollut juurikaan muuta perustetta kuin tiettyjen tahojen vahva ”musta tuntuu” tunne, ja ilmeisen sopivat yhteydet vallan ytimeen. Omasta näkökulmastani otan esille kysymyksen, että mistä löytyy se viisaus ja perusteet sille, että näin merkittäviä rahoja tulee kansallisesti laittaa akkuteollisuuteen tai kvanttiteknologiaan eikä esimerkiksi terveysalalle, jossa kliiniset tutkimusedellytykset on ajettu alas eikä alan tutkimusryhmillä ole mitään realistisia keinoja kilpailla kansainvälisesti alan tutkimuksen rahoitusintensiivisen luonteen vuoksi. Nämä alat ovat keskenään yhtä potentiaalisia kansainvälisiä kasvualoja ja tapoja parlamentaarisen TKI työryhmän tavoitteiden saavuttamiseksi, mutta jossain OKM:n ja VM:n kulmahuoneissa tunnutaan tietävän, että vain toisia näistä kannattaa Suomessa tukea.

 Suomen Akatemian lisärahoituksen jakautumisestakin näkyy lävitse yllä mainittu OKM:n epäluulo tieteentekijöihin ja yliopistoihin. Vuoden 2024 budjetissa ei ole euroakaan lisärahoitusta uusien tutkimusideoiden toteuttamiseen, eli uusiin tutkijalähtöisiin avauksiin joilla sekä nuoret että kokeneemmat tutkijat ja tutkimusryhmät voisivat uudistaa Suomalaista tiedekenttää. Sen sijaan rahat päätettiin laittaa lippulaivoihin, jotka täyttävät juuri OKM:n vaatimukset hyvälle rahoituskohteelle. Niiden kautta ministeriö pääsee koordinoidusti hallitsemaan minkälaista tiedettä Suomessa tehdään, ja pystyy pitämään huolta siitä että suurin osa niihin käytetyistä rahoista ohjautuu TKI polun K (kehitys) ja I (innovaatio) puoleen, T:n (tutkimus) sijaan. Vastoin alkuperäistä näkemystäni Lippulaiva on kylläkin ollut yllättävän onnistunut rahoituselementti juuri jos ajatellaan osaamisen keskittämistä ja KI yhteyksien rakentamista, mutta niillä on myös hyvin vahvasti tiedettä polarisoiva vaikutus. Niiden kautta hallitaan erittäin merkittävää määrää tutkimusrahoituksesta, jota kuitenkin pääsee hyödyntämään vain kyseisissä lippulaivoissa työskentelevät tutkijat. Näillä vahvasti polarisoivilla TKI politiikan keinoilla, ilman samanaikaista merkittävää lisäystä vapaasti haettavaan tutkimusrahoitukseen, ei valitettavasti uudisteta Suomen tiedettä, eikä myöskään saavuteta parlamentaarisen TKI työryhmän perimmäisiä tavoitteita. 

Heinäkuu on tieteentekijän lempikuukausi, silloin on aikaa

Tutkijana minulla on ammatti, jossa se, että joutuu olemaan heinäkuussa töissä ei ole ongelma, vaan heinäkuu on ihan sitä parasta työaikaa. Useampana kesänä olemme perheen ottaneet kesäloman kahdessa vaiheessa siten että ensimmäinen osa on Juhannuksen ympärillä ja toinen osa sitten elokuun vaihteessa. Kun siinä välissä tulee takaisin töihin on ympärillä oleva maailma ihanasti rauhoittunut, kokoukset rajautuvat vain omien alaistenkanssa pidettäviin inspiroiviin tulospalavereihin ja kalenterissa ei ole mitään sitä sälää mikä täyttää tutkijantyöpäivät lukukausien aikana. Tämän huomaa esimerkiksi siitä, että ehtii oikeasti käydä läpi viikottain uudet alan julkaisut tärkeimmissä lehdissä. Ei siis pelkästään selaamaan otsikot ja abstraktit vaan myös ihanlukemaan ne jutut. Huomaa myös, että jää aikaa ja energiaa myös ajatella sitä mitä juuri luki, miten se liittyy omiin töihin, ja miten niitä ajatuksia voisi jalostaa tukemaan työryhmässä sillä hetkellä käynnissä olevia hankkeita. Ehtii myös kirjoittamaan pitkäjänteisesti omia artikkeleita ja katsauksia niin että ei tarvitse muistella aina uudelleen aloittaessaan, että mihin edellisellä kerralla jäikään vaan teksti alkaa elämään sormien alla aivan eri tavalla, kun sitä voi kirjoittaa jatkumona. Näiden yhteisvaikutuksena ehtii myös pohtia sitä mikä on se seuraava suunta mihin työryhmämme suuntautuu, kun syksyllä koettaa tärkeimpien rahoittajien rahoitushaut. On myös aikaa piipahtaa tutkijoiden toimistossa ihan vain katsomassa mitä sinne kuuluu, mitä tutkijan näytöllä olevat tulokset kertovat tai vain keskustella työkaverin kanssa myös muista kuin suoraan liittyvistä asioista.  Ei myöskään yhtään haittaa se, että kesäinen työpäivä voi alkaa aamu-uinnilla ulkouimalassa tai metsäkävelyllä koirien kanssa aurinkoisessa metsässä.  

Tänä positiivisena perjantaina vedän yllä olevan yhteen toteamalla, että heinäkuussa on tieteentekijän hyvä olla töissä. Siitä tunteesta kannattaa nauttia ja toivoa että se kantaa pitkälle sitten kun arki ja rutiinit syksyllä taas kaatuvat päälle. Miten väärässä tässä(kin) asiassa Alexander Stubb pystyi olemaan, kun Sipilän hallituksen esittelyssä täysin mauttomasti ehdotti, että yliopistoihin pitäisi tulla kolmas lukuvuosi koska professorit vain laiskottelevat kesät. Toivotaan tulevalta hallitukselta enemmän viisautta tässäkin asiassa ja enemmänkin pohdintaa siitä, miten voitaisiin turvata sitä että tutkijoilla olisi tieteentekemisen heinäkuu ympäri vuoden.

Editorien avautuminen vs. julkaisemisen todellisuus

Syöpäalan korkeatasoinen Nature Cancer julkaisusarja avaa viimeisimmässä editoriaalissaan heidän lähestymistapaansa kirjoittajien appeal kirjeisiin jutun hylkäyksen jälkeen(https://www.nature.com/articles/s43018-023-00593-0). Tämä on kannustettavaa avoimmuutta, mutta oman kokemukseni mukaan valitettavasti vain vahvasti pintakiilloitettua todellisuutta. Oma työryhmämme on julkaissut monta tärkeää julkaisua ”appeal” mekanismilla (eri lehdissä), eli kyllä mekanismi toimii jos kirjoittajan perusteet ovat hyvät. Se mikä tästä ulostulosta kuitenkin täysin puuttuu, on keskustelu siitä miten lehdet eivät käytännössä lainkaan perustele ns "editorial rejections" eli niitä tapauksia (erittäin yleisiä nykyään) joissa juttu palautetaan ilman ulkopuolista peer-review artikkelia. Yleensä juttu palautuu vain kommentilla "No conceptual advane tms." eli ilman mitään oikeaa syytä miksi jutusta ei pidetty. Tämä conceptual advance on todellinen selitysten roskakori johon heitetään kaikki jutut joita editorit eivät ole a) jaksaneet kunnolla lukea, b) kirjoittajat eivät olleet tarpeeksi kuuluisia julkaistaakseen lehdessä tai c) jutut joiden hylkäystä editorit eivät jaksa perustella paremmin. Itse koimme tämän juuri mainitussa Nature Cancer lehdessä joka palautti juttumme jossa ei ollut ”Conceptual advance”, mutta jonka alkuperäislöydös  (CIP2A-ToPBP1 sitoutuminen) on sittemmin toistettu Nature Cancer, Nature Communiciations ja Nature ( X 2) julkaisusarjoissa. Näiden julkaisuiden jälkeen kenelläkään ei liene enää epäselvää oliko alkuperäisessä löydöksessämme ”conceptual advance”.

Toinen mantra näissä kirjeissä on se että juttu on huolellisesti luettu ja siitä on keskustelu laajasti editorien piirissä, mutta konsensus on että juuri tämä juttu ei nyt sovi meidän lehteemme. Tähän joukkoon kuuluu viimeaikainen artikkelimme joka tuli Cancer Cell sarjasta takaisin 4 tunnissa submissiosta, eli kylläpä heillä on tehokas tapa osallistaa editorijoukkonsa kun se onnistui tuossa ajassa. Juttu nyt arvioitavana n. 20 IF lehdessä joten ehkä se olisi 4 vuoden työnteon jälkeen ansainnut ainakin sen että se olisi kunnolla luettu myös tuossa ensimmäisessä julkaisusarjassa, eikä sitä että kirjoittajille valehdellaan suoraan päin naamaa. 

 

Yhteenvetona todettakoon, että on hienoa jos editorit avautuvat työskentelytavoistaan näin julkisesti ja keskustelevat niistä esimerkiksi eri kokousten paneeleissa. Kuitenkin tosiasiallinen tilanne on että se läpinäkyvyys jota he ulostuloillaan pyrkivät korostamaan harvoin toteutuu itse arviointiprosessissa. Se mitä vähintäänkin voisi editoreilta olettaa olisi se että he jutun hylätessään olisivat tutustuneet siihen huolellisesti ja että he käyttäisivät hylkäyskirjeissä oikeita perusteita eivätkä piiloutuisi korulauseiden taakse. Silloin myös tämän kirjoituksen kimmokkeena olleen Nature Cancer editoriaalin alkuperäinen tavoite toteutuisi, eli että tutkijat ymmärtäisivät paremmin miten prosessi toimii ja miten sekä kirjoittajat ja lehtien editorit parhaiten ymmärtäisivät toisiaan jatkossa. 

Meidät palkittiin !

Hyvä Tiede Edellä yhteisö. Ehkä huomasitte, että allekirjoittaneelle myönnettiin viime viikolla Orionin tutkimussäätiön palkintoapuraha. Palkinnon perusteina oli sekä tieteelliset ansiot, mutta myös toiminta tiedepolitiikan ja tiederahoituksen puolestapuhujina. Otan erittäin nöyränä ja kiitollisena vastaan tämän huomionosoituksen ja erityisesti minua lämmittääkin se, että palkinnon perusteiksi oli nostettu tiedevaikuttaminen. Niitä palkintoja ei ole monia. Palkinnothan yleensä myönnetään yhdelle henkilölle, mutta on selvää että niiden takana on aina yhteisö. Tämän palkinnon tiedevaikuttamispuolen suhteen te, noin 800 Tiede edellä Facebook ja Twitter palstojen seuraajaa, olette se yhteisö. Alusta alkaen Tiede edellä sivujen tärkeimpiä ominaisuuksia on ollut postausten perusteella käydyt kommenttikeskustelut ja olen saanut sitä kautta moniin avauksiini teiltä erittäin arvokasta palautetta. Kiitos siitä kaikille. 

Olen sitä mieltä että olemme yhteisillä keskusteluillamme ja niistä allekirjoittaneen kautta suodatetuilla kannanotoille pystyneet vaikuttamaan siihen että tiedepolitiikkaan ja tieteen rahoitukseen on alettu kiinnittämään enemmän huomiota. Asiat muuttuvat hitaasti mutta selkeästi liike on nyt alkanut. Tästä tärkeimpänä osoituksena on parlamentaarisen TKI työryhmän työ, joka antaa lupauksen paremmasta tulevaisuudesta ja jota pidän koko Suomen kilpailukyvyn kannalta yhtenä tärkeimpänä avauksena vuosiin. On kuitenkin selvää että meidän on pidettävä hyvin tarkkaan silmillä miten tätä mahdollista tulevaa rahoitusta tullaan käyttämään. Eli kuten olen viime päivinä asiaa kuvaillut niin ehkä jatkossa tulee vähemmän räkytystä mutta enemmän tarkkaa reagointia suunnitelmiin. Olisi ensisijaisen tärkeää, että maamme parhaat tieteentekijät otettaisiin mukaan tähän työhön, eli että heidät kutsuttaisiin vaikuttamaan TKI rahoituksen jakosuunnitelmiin. 

 Jatketaan hyvää työtä yhdessä ja pidetään huoli että päättäjät tietävät että vaikka käänne on luultavasti tapahtunut parempaan, niin me pidämme tarkkaan silmällä sitä miten TKI rahoitusuudistuksen toteutus tapahtuu. Paholainen kuitenkin edelleen piilee yksityiskohdisssa, eli itse rahamäärä ei merkitse vaan se, miten se käytetään. 

 

Liitteenä muutama kuva Orionin tutkimussäätiön palkinnon jakotilaisuudesta sekä osa esitykseni tiedepolitiikkaa koskevista dioista. 

 

Ps. Liittyen edelliseen blogiini niin YLE, HS tai MTV uutiset eivät tietenkään sanallakaan uutisoineet että tieteelle ja tiedevaikuttamiselle jaettiin kaksi 100 000 €:n palkintoa. Mitenköhän olisi käynyt jos olisi kyseessä ollut kirjallisuus tai musiikki ?

Miksi kirjallisuuspalkinto on kiinnostavampi kuin tiedepalkinto ?

 Kuukausi sitten jaettiin Suomen parhaalle biolääketieteen julkaisulle vuosittain jaettava Medix-palkinto. Sen sai professori Eero Castrenin johtama työryhmä Cell-julkaisusarjan julkaisustaan, joka osoitti uuden toimintamekanismin satojen miljoonien ihmisten käyttämälle masennuslääkkeelle. Ajattelin että tässäpä vasta tiedeuutinen, joka varmasti tullaan julkaisemaan laajalti tärkeimmissä tiedotusvälineissä. Odottelin muutamia päiviä ja tein sitten haun Ylen, Helsingin Sanomien, ja MTV3 uutissivustoilla ja ainoa joka aiheeseen oli tarttunut, oli MTV3, joka julkaisi palkinnosta kahdeksan rivin maininnan nettisivuillaan. 

Julkisilla palkinnoilla osoitetaan yhteiskunnan arvostusta palkinnon saajan toimintaa kohtaan. Tiedebarometrin mukaan, noin 2/3 Suomalaisista on kiinnostunut tieteestä ja luottaa tieteen ratkaisevan merkittäviä yhteiskunnallisia ongelmia. Tämän perusteella kuvittelisi tiedesaavutuksia huomioivien palkintojen kiinnostavan kansalaisia. Palkintojen saaman julkisen huomion voidaankin katsoa ainakin epäsuorasti kuvastavan kyseisen alan arvostusta yhteiskunnassa ja siten on mielenkiintoista tarkastella, miten tiedepalkintojen näkyvyys vertautuu esimerkiksi kirjallisuuspalkintoihin. Tällaisen tarkastelun tarkoituksena ei millään tavoin ole asettaa vastakkain kirjallisuuden ja tieteen yhteiskunnallista tai muutakaan merkitystä vaan ainoastaan tarkastella miten tiedotusvälineet huomioivat näitä palkintoja. 

 

Kirjallisuuspalkinnoksi vertailuun valitsin Runeberg-palkinnon ja tiedepalkinnoksi  Medix-palkinnon. Vertailu tehtiin Yle.fi, HS.fi ja MTVuutiset.fi verkkosivuilla käyttämällä hakusanoja ”Medix palkinto” ja ”Runeberg palkinto”. Tarkastelu rajattiin viimeiseen 10 vuoteen, eli alkaen 1.1.2013 ja päättyen tähän päivään. Tulokset ovat nähtävissä oheisessa pylväsdiagrammissa. Yhteenlaskettuna Suomen merkittävintä biolääketieteen palkintoa on käsitelty viimeisen 10 vuoden aikana kolmessa Suomen merkittävimmässä mediassa yhteensä 5 kertaa, kun taas Runeberg-palkinto on mainittu 62 kertaa. Vaikka palkinnot ymmärrettävästi edustavat täysin eri aloja, niillä on paljon yhtäläisyyksiä. Runeberg palkintoa on jaettu vuodesta 1987 ja Medix palkintoa vuodesta 1988 ja molempien palkintosumma on 20 000 euroa. Molemmat myös jaetaan vuosittain juhlallisin menoin tilaisuudessa, johon tiedotusvälineiden edustajat ovat laajalti kutsuttu. Näillä parametreillä tarkasteltuna Runeberg ja Medix palkintojen voitaneen katsoa olevan alallaan suunnilleen yhtä arvokkaita tunnustuksia ja siten niiden saavuttaman julkisuuden voitaneen ainakin epäsuorasti kuvastavan kyseisen alan yhteiskunnallista kiinnostusta ja arvostusta. Tulosten perusteella kirjallisuuden arvostus ainakin tiedotusvälineiden parissa on merkittävästi suurempaa kuin tieteen arvostus. 

 

Kyse ei ole siitä etteikö Medix-palkinnosta olisi tiedotettu. Palkintoa jakava Minervasäätiö käyttää tähän ammattilaista tiedotustoimistoa joka jakaa vuosittain ennen palkinnon julkistamista tiedotteen sadoille tiedotusvälineille ja henkilökohtaisesti kontaktoi niistä toista kymmentä. Kyse ei myöskään ole siitä, että Medix-palkinnoilla palkitut työt eivät edustaisi kansainvälisesti korkeatasoista tutkimusta vaan päinvastoin, palkittujen joukossa on julkaisuja aivan maailman parhaista julkaisusarjoista, joten ne edustavat aivan kirkkainta oman alaansa tutkimuksen tasoa Suomessa. Useat artikkelit myöskin ovat kuvanneet yleisestikin kiinnostavia lääketieteellisiä ilmiöitä ja lääketieteellisen hoidon kannalta uudistavia löydöksiä. Siten voisi kuvitella, että palkituista artikkeleista pystyisi uutisoimaan erittäinkin laajaa yleisöä kiinnostavasti. Lisäksi kuvittelisin, että kuten kirjallisuusuutisissakin, lukijan kannalta olisi erittäin kiinnostavaa kuulla myös itse teoksen usein hyvin jännittävästäkin syntyhistoriasta. Näin ei kuitenkaan tunnuta maamme päämedioissa ajateltavan. Vai mistä johtuu tällainen epäsuhta tiede ja kirjallisuusuutisoinnin välillä ? 

Osataanko yliopistoissa enää puhua tieteestä ?

Laitosneuvosto, tiedekuntakokous, yliopiston evaluation purkutilaisuus: tilaisuuksia jossa yliopiston johtavat tutkijat ja henkilöt tapaavat ja hallinnoivat yliopistoa. Koska kyseessä on instituutio jonka ensisijainen tehtävä on tehdä korkeatasoista tutkimusta ja antaa siihen perustuvaa opetusta luulisi että kaikkien näiden tapaamisten ytimessä olisi tutkimus ja siihen läheisesti liittyvät asiat. Ja katin kontit, kokous toisensa perään pelkkiä Excel-sulkeisia taloudellisesta tilanteesta ja siitä kuinka seuraavana vuonna budjetti näyttää vielä huonommalta, keskustelua pakastimien paikoista, työhyvinvoinnista, ja avoimesta julkaisemisesta. Jotkut näistä tärkeitäkin asioita mutta milloin viimeksi olet istunut yliopiston kokouksessa, jossa millään tavoin pääasiallisena aiheena on ollut tieteen tekeminen, tieteen taso, tai tieteen tekemisen edellytykset. Milloin viimeksi olet ollut organisaation kokouksessa jossa on ollut ilmassa intohimoa tieteen tekemiseen ja keskustelun kohteena se miten tekisimme tulevaisuudessa parempaa tiedettä. Fantastisella yliopistouudistuksella  ja sitä seuranneella 10 vuoden ylipäällikkö Lehikoisen kaudella yliopistot onsurkastetettu organisaatioiksi joissa ainoa relevantti keskustelun aihe on se kuinka säästämme ensi vuonna, tai kuinka budjetti tasapainotetaan ja raportoidaan seuraavaan rahoitusta koskevassa evaluatiossa. 

 

Jos olet lukenut Herman Hessen mestariteoksen Lasihelmipeli ja nuoruudessa suuntautunut tutkimukseen ajatuksella että tieteellinen palo on se mikä ajaa yliopistoyhteisöä eteenpäin niin kovin vähän on siitä jäljellä niissä kokouksissa joista johto poistuu tyytyväisenä jos Excel taulukon alimmalle riville on saatu luku nolla ja selvitään seuraava kausi loppuun. Kun tieteen taso laskee tässä kurjuudessa, ei pelastusta myöskään löydy yliopistojen johdon mantraksi muodostuneesta lisääntyneestä kansainvälisestä rahoituksesta ja kierre vain jatkuu. Mitä jos kerrankin organisaation kokouksen asialistalla olisi kohtana se miten ensi vuonna tekisimme parempaa tiedettä ja miten yliopisto voisi tukea sitä? Mitä jos kerrankin voisi poistua kokouksesta ajatellen että tältä tuntuu työskennellä tiedeyliopistossa?

 

Nuorten tutkijoiden rahoitusuudistus heikentää tieteemme kilpailukykyä

Kirjoittajat:  Jukka Westermarck, Professori, Turun Yliopisto, Anu Wartiovaara, Akatemiaprofessori, Helsingin Yliopisto, ja Markku Kulmala, Akateemikko, Helsingin Yliopisto

Akatemiatutkija on lahjakkaimmille nuorille tutkijoille suunnattu rahoitus, jonka turvin suurin osa tieteemme huipuista on perustanut itsenäisen tutkimusryhmänsä jo vuosikymmenien ajan. Suomen Akatemian (SA) hallitus julkisti äskettäin suunnitelmansa muuttaa tätä rahoitusta. Uudistuksen valmisteluvaiheessa tutkijakuntaa pyydettiin laajasti kommentoimaan alustavia suunnitelmia ja jo siinä vaiheessa moni maamme eturivin tutkija toi esiin huolensa siitä että SA ehdotti akatemiatutkijan kauden lyhentämistä neljään vuoteen nykyisestä viidestä vuodesta. Tästä huolimatta SA:n hallitus päätti kokouksessaan 16.3 kauden lyhentämisestä. Näkemyksemme on, että toteutuessaan suunnitelma ei edistä nuorten urapolkujen kehitystä, tieteen uudistumista, eikä kilpailukykyä Suomessa. Jo nykyinen viiden vuoden rahoituskausi on kansainvälisesti kilpailukykyisen tieteen tekemiseen lyhyt. Kauden lyhentäminen neljään vuoteen entisestään vähentää mahdollisuuksia tutkimuksellisten riskien ottamiseen, tuntemattoman selvittämiseen, eli siihen mistä todelliset keksinnöt ja edistysaskelet nousevat. Lyhyt kausi vähentää myös merkittävästi Suomen houkuttelevuutta ulkomaisille hakijoille. 

 

SA:n mukaan muutos mahdollistaa aiempaa useampien tutkijoiden rahoituksen, mutta jos tuloksena yhä useammin tutkijakausi ja tutkimukset jäävät kesken, ei suomalaisen tieteen kansainvälinen kilpailukyky nouse. Suunnitelma ei myöskään ota kantaa suurimpaan ongelmaan: menestyvän akatemiatutkijan urapolkuun rahoituskauden jälkeen. Jotta pystyttäisiin torjumaan yhä kasvava aivovuoto ulkomaille ja innostamaan parhaita nuoria tutkijoitamme perustamaan omia itsenäisiä tutkimuslinjoja, tarvittaisiinkin SA:n ja yliopistojen yhteisesti rakentama urapolkustrategia, jossa yliopistot kiinnittäisivät parhaiten menestyneet akatemiatutkijat omille urapoluilleen. Toissijaisena vaihtoehtona olisi akatemiapositioiden uudelleenhakemisen salliminen. Silloin akatemiatutkijan tehtävästä tulisi nelivuotisenakin kansainvälisestikin houkutteleva. Tieteemme rahoitus on kansainvälisesti verrattuna kriisiytymässä ja tutkijoiden ja SA:n yhteinen näkemys on että lisäpanostuksia tarvitaan kipeästi. SA:lla tulisi joka tapauksessa olla strategista rohkeutta tehdä uudistuksia, jotka eivät leikkaa tulevaisuuden tieteestä kuten nyt ehdotetaan. Akatemiatutkijoiden kausien rahoitusongelmaa yritetään ratkaista typistämällä niitä. Vaihtoehtoisena ratkaisuna olisi rahoituksen siirtäminen ministeriövetoisista suunnatuista rahoituksista eri uravaiheissa olevien tutkijoiden vapaasti kilpailtaviin rahoitusmuotoihin, kuten akatemiatutkijoihin. Silloin SA roolinsa mukaisesti panostaisi suoraan tieteen laatuun.

INFOLAATIKKO: 

 

1) Mikä on akatemiatutkijakausi?

Vastaus: Tutkija palatessaan ulkomailta saatetaan “rekrytoida” yliopistoon niin, että hän saa tilan missä toimia, mutta se ei sisällä mitään muuta - ei edes omaa palkkaa, ei rahaa tutkimusryhmän toimintaan, ei työntekijöiden palkkaukseen.  Palkka tulee hakea muualta, ja keskeinen lähde on nimenomaan Suomen Akatemia. Yliopistoilla avoimesti haettavia itsenäisen tutkijan palkkoja ei joko ole, tai niiden aukeamista ei voi ennustaa. Akatemia on ollut ainoa rakenne, josta kaikki voivat hakea ja vain hakemuksen laatu merkitsee. Siten akatemiatutkijan tehtävä on ratkaiseva Suomen tieteen uudistumiselle mahdollistamalla uusien tutkimuslinjojen perustamisen 

 

2) Onko se nyt niin paha jos on neljä vuotta palkkaa? Monilla on vähemmän.  

Vastaus: On väliä, sillä tällä ajalla rakennetaan itsenäisen tutkijan ryhmä ja luodaan usein melko tyhjästä uusi tutkimuslinja.Jos ryhmänjohtajalla ei ole työsopimusta ei myöskään voi rekrytoida tutkimusryhmään jäseniä.  Akatemiatutkija saa oman palkkansa ja hiukan käyttörahaa sen kyljessä, mutta ryhmänsä toimintaan hän hakee rahoitusta erikseen - säätiöiltä, Euroopan Unionilta jne jne. Yliopistoilla tällaista toimintarahaa ei yleensä saa lainkaan. Viisi vuotta on sekin ollut lyhyt, sillä pelkästään ryhmän käynnistämiseen ja käyttörahan keruuseen (jos sitä saa, suuri osa hakemuksista ei rahoitu), henkilöstön palkkaamiseen, kuluu 2-3 vuotta, ja Akatemiatutkijuuden jälkeen tulisi olla tieteellisiä tuloksia joilla kilpailla jatkorahoituksesta. Varsinkin lääke- ja luonnontieteissä, joissa tutkimusten valmistuminen vie vuosia tämä muutos vaarantaa tulevaisuuden tutkijapolven syntymisen. 

 

3) Mikä on nuorten urapolku?

Vastaus: Tutkijan urapolku on kuin mikä tahansa ura, mutta jokaisessa uran vaiheessa rahoitus on katkolla, ja henkilö arvioidaan suorituksen suhteen. Parhaiten menestyvät palkitaan jatkolla. Tai siis näin sen tulisi olla. Tällä hetkellä tämä urapolku ei ole näkyvä, vaan se voi yhtä lailla johtaa umpikujiin tai sivupoluille, ja suuntaa ei määrää menestys.  Koska sekä yliopistot että Akatemia muuttavat tai poistavat keskeisiä rahoitustapojaan kaikissa uran vaiheissa olevile tutkijoille - sekä senioireille että junioreille. Tästä esimerkkinä on nyt ehdotettu Suomen Akatemian muutos, että Akatemiatutkijakautta saavat hakea vain hakijat, joilla tietty määrä vuosia väitöksestä. Tämä estää osaa erinomaisesti ulkomailla tutkimusta tehneistä palaamasta Suomeen. Jos edes menestyvillä ei ole edes jonkinlaista näkymää urapolusta, on akateemista menestyvää uraa hakeville ainoa suunta ulkomaat.