Metusalemista, sikamarkkinoista ja tiedepolitiikan rohkeudesta

Rohkeat tieteelliset avaukset uudistavat yhteiskuntaa ja avaavat uusia mahdollisuuksia niin ympäröivän maailman tarkempaan ymmärtämiseen, sairauksien hoitoon tai uusiin teknologioihin. Täten luulisi kaiken tutkimuksen pyrkivän olemaan rohkeaa ja uudistavaa sekä yhteiskunnan haluavan tukea tätä. Tosiasia kuitenkin on että valtaosa tutkimuksesta on vanhojen löydösten variointia, tai nykyään niin muodikasta soveltamista. Mitä sitten on tieteellinen rohkeus ja miten sitä voisi ruokkia ? Tieteellinen rohkeus voitaneen käsittää uskalluksena tehdä hypoteesin pohjalta uusia tieteellisiä avauksia, vaikka näille avauksille ei olisi kovinkaan vahvaa perustaa aikaisemmissa tuloksissa. Rohkeutena voidaan pitää myös sitä, että olemassa olevista tuloksista lähdetään tarkemmin tutkimaan niitä vähiten sillä hetkellä tunnettuja tai arvostettuja näkökulmia. Rohkeutta osoittaa myös se, että riittävän pitkäjänteisesti paneudutaan tietyn ongelman ratkaisuun kokonaisvaltaiseen ratkaisuun, vaikka matkalla tulisi merkittäviäkin haasteita, ja vaikka kanssatutkijat lähtisivät seuraamaan sillä hetkellä muodikkaampia tutkimusteemoja.

Mikseivät kaikki tutkijat sitten ole rohkeita? Rohkeus varmaankin sopii toisille työfilosofiaksi paremmin kuin toisille ja tähän vaikuttanee suuresti myös kokemukset uran aiemmista vaiheista. Niille tutkijoille joilla olisi halu, kyky ja pyrkimys olla tieteellisesti rohkeita, tärkeimmät tieteellistä rohkeutta rajoittavat tekijät Suomessa ovat sekä visioton tiedepolitiikka, että rahoitusmallimme,  jossa tutkijan odotetaan osoittavan uudistuneensa korkeintaan neljän vuoden sykleissä.  Rahoituksen osalta Suomessa ongelmana on myös se, että myönnetyt rahoitukset ovat summiltaan niin vähäisiä, että ne eivät edes useinkaan riitä edes ehdotettujen hankkeiden läpiviemiseen, saati sitten että niiden turvin voisi tehdä riskaabeleja uusia avauksia, jotka kuitenkin ovat elinehto todellisille läpimurroille.

Se mikä oikeasti rohkaisisi rohkeuteen olisikin perusrahoitus, joka mahdollistaisi kohtuullisen tutkimusaktiviteetin ylläpitämisen ilman pelkoa sen menettämisestä yksittäisten epäonnistumisten sattuessa; kunhan pitkässä juoksussa tutkija osoittaisi pystyvänsä kansainvälisesti merkittävään tutkimukseen. Liittyen sekä rahoitukseen, että visiottomaan tiedepolitiikkaan, Suomen erityisongelmana on tutkitusti vielä se, että yliopistojenkin rahoitus perustuu verrattuna muihin maihin erittäin paljon tutkinto -ja julkaisusuorituksiin riippumatta niiden vaikuttavuudesta. Kun lisäksi OKM:n palkitsemiskriteereissä huipputason tutkimus on vain häviävän pieni tekijä, niin on turha odottaa yliopistoilta pitkäjänteistä korkeatasoiseen riskitutkimukseen satsaamista. Tukevan ja pitkäjänteisen perusrahoituksen merkityksestä todellisten läpimurtojen kannalta puhui vahvasti äskettäin Times higher educationin haastattelussa myös vuoden 2011 fysiikan nobelin saanut Kalifornialainen professori Saul Perlmutter. Hänen tulkintansa oli se, että nykyisessä rahoitusmallissa hän ei koskaan olisi voinut tehdä mullistavaa havaintoansa maailmankaikkeuden laajentumisesta. Ainoastaan se, että hänen työnsä tunteva laitoksen johtaja uskoi häneen ja antoi hänelle perusrahoituksen turvin mahdollisuuden ottaa riskejä ja epäonnistua ilman jatkuvaa pelkoa siitä miten hän raportoisi työn tuloksia seuraavan hakukierroksen yhteydessä.

Euroopasta kuitenkin löytyy useampia esimerkkejä joissa näkyy selkeästi se että tiedehallinto ja rahoittajat uskovat siihen että jos tutkija on osoittanut olevansa hyvä niin hän sitä myös on, ja tulee myöskin tulevaisuudessa olemaan. Esimerkkejä näistä ovat useat Saksalaiset ja Sveitsiläiset yliopistot, jotka tarjoavat professoreilleen juuri esitetyn kaltaista tukea, sekä mielenkiintoiset Belgian Methusalem, ja Hollannin Oncode rahoitusmallit. Näistä erityisesti jälkimmäinen on todellinen riskirahoitus koska niihin aiemman menestyksensä perusteella valitut saavat ilman tutkimussuunnitelmaa satojen tuhansien vuosittaisen rahoituksen periatteella ”no-string-attached”, eli tee mitä haluat, kunhan se on merkittävää.  Methusalem rahoitusohjelma taasen rahoittaa todellisia alansa huippututkijoita uran myöhäisemmässä vaiheessa 7-vuotisella uusiutuvalla rahoituksella joka voi olla jopa 900 000 vuodessa. Suomalaisessa järjestelmässä sen sijaan tuntuu olevan johtoajatuksena se että kenenkään pää ei saa nousta toisen yläpuolelle. Sen sijaan että munia laitettaisiin samaan koriin ja tuettaisiin jo kannuksensa näyttäneitä kansainvälistä tasoa olevia tutkijoitamme, munia viskotaan pitkin mäkeä ja toivotaan että edes yksi pysyisi ehjänä. Tästä suunnasta huolestuttavin uutinen ovat hallituksen ja Akatemian pohdinnat jopa akatemiaprofessuurien lakkauttamisesta.

Jos Suomea kuitenkin joskus tulevaisuudessa kohtaisi sellainen onni ja ihme, että meillä alettaisiin hallitustasolla arvostamaan tiedettä, ja sen taso haluttaisiin palauttaa Eurooppalaiselle tasolle rohkealla tiedepolitiikalla, niin mikä voisi olla se Suomalainen Metusalem tai Oncode? Yksi ehdotuksistani olisi nuorten omaa tutkimuslinjaa perustavien tutkijoiden ainutlaatuisen hyvä tuki ensimmäisen kymmenen vuoden ajalle tieteen alasta ja yliopistosta riippumatta. Tämä akatemiatutkijan ja yliopistojen tenure-trackin yhdistelmä höystettynä tutkimustuella olisi varmasti merkittävä vetovoimatekijä Eurooppalaisittainkin. Varttuneemmille tutkijoille harkitsisin akatemiaprofessuurien lakkauttamisen sijasta erityisen hyvin tuettua ja Metusalem ohjelman hengessä pitkäkestoista tukea noin 10:lle parhaalle kansainväliselle huipullemme tieteen alasta riippumatta. Voisin kuvitella miten nykyisessä OKM:ssa ja hallituksessa tuhahdeltaisiin näille ajatuksille. Heidän dogmanahan on se että Suomen tieteen ongelma on yliopistojen ja tutkijoiden tehottomuus ja laiskuus. Siihen ei todellakaan lääkkeeksi sovi rohkea parhaiden tutkijoiden tukeminen koska pelkona olisi että sitten ne parhaatkin alkaisivat levätä laakereillaan.  Tuhahtelun sijasta OKM:n kannattaisi kysyä mitä kuuluu Akatemiaprofessori Kari Alitalolle kun hänelle on myönnetty jo toistakymmentä vuotta sitten toistaiseksi voimasssa oleva Akatemiaprofessuuri? Onko hän jäänyt makaamaan laakereille? Ei, sen sijaan hän on jatkanut tieteellisesti rohkeana ja jatkuvasti uusiutunut huippututkijana koska hän on uskaltanut tehdä niin. 

Miten sikamarkkinat sitten liittyy tieteelliseen rohkeuteen ? Leuvenin kaupunki Belgiassa sai vuonna 1425 oikeuden perustaa yliopiston sen vuoksi että toiselle Belgialaiselle kaupungille annettiin oikeus pitää sikamarkkinoita. Koska sikamarkkinat olivat siihen aikaa huippubisnestä, Leuvenilaiset olivat luonnollisesti päätöksestä katkeria. Tänä päivänä Leuvenin katolinen yliopisto (KU Leuven) on Euroopan parhaiden yliopistojen joukossa ja koko alueen ylpeys sekä taloudellinen veturi. Sikamarkkinat saaneesta kaupungista kukaan ei ole sen sijaan kuullut vähään aikaan. Tämä tarina kertonee siitä miten tärkeää tieteessäkin on se että on rohkeutta luopua vanhasta ja uusiutua. Erona vain Belgian ja Suomen välillä on se, että Belgiassa valtio on tutkijoiden puolella, Suomessa tutkijoita vastaan. Kun tiedät että sinua tuetaan, niin on huomattavasti helpompaa olla rohkea.