Rahalla saa ja suuri on kaunista

Takanani on 9 päivää USA:n kiertuetta ja istuessani JFK:llä odottamassa Helsingin konetta, ryhdyin pohtimaan näkemääni, kokemaani, ja kuulemaani. Matkan aluksi vietin kaksi päivää kollegani vieraana Michiganin yliopiston syöpäkeskuksessa. Kyseessä on erittäin läheinen yhteistyökumppani, jonka kanssa jaamme tieteelliset tulokset, parhaimmat ajatuksemme sekä samanlaisen maailmankuvan. Tähän maailmankuvaan kuuluu vakavana tavoitteena kehittää uudenlainen syövänhoidon lääkkeellinen lähestymistapa, mutta myös se, että vaikka työ on tärkeää, niin perhe-elämä on tärkeämpää. Ystäväni on juuri aloittanut syöpäkeskuksen kliinisen genetiikan osaston johtajana ja kunnianhimoisen tutkimustyön johtamisen lisäksi hän näkee säännöllisesti potilaita. Usein annetaan sellainen mielikuva, että pärjätäkseen tutkijoiden täytyy uhrata perhe-elämänsä varsinkin USA:ssa, ja että varsinkin USA:ssa kilpailu rahoituksesta on niin kovaa, että varsinkin näiden kahden elämänalueen menestyksellinen yhdistäminen on käytännössä mahdotonta. Olen aiemminkin tämän todennut, mutta varsinkin näiden kahden päivän jälkeen en näe kummallekaan perustetta. Sen sijaan havainnoin työolosuhteisiinsa ja elämäänsä erittäin tyytyväistä tutkijajoukkoa (ml. isäntäni vaimo, joka myöskin on menestyksellinen itsenäinen tutkija), joilla resurssit mahdollistavat todella kunnianhimoiset ja lääketieteellisesti merkittävien tutkimustavoitteiden toteuttamisen. Resursseilla en ainoastaan tarkoita sitä, että tutkijoiden saatavilla oleva ulkoinen rahoitus on merkittävästi suurempaa kuin Suomessa, mutta myös sitä, että niin tutkijoilla on käytettävissä huomattavasti enemmän tukipalveluja mukaan lukien rahoitushakuihin osallistuvat hallintohenkilöt, osastosihteerit ja muu hallinnollinen tuki. Yhtenä esimerkkinä tästä on se, että minua kuljetti koko päivän tapaamisesta toiseen osastonsihteeri sen sijaan että sen tekisi professori itse tai joku tutkija, jonka tehokkaasta tutkimusajasta tämä olisi ollut poissa. Tämä on täysin vastoin OKM:n linjaa, jonka mukaan juuri hallintohenkilökunnan suuri määrä Suomalaisissa yliopistoissa on suurimpia ongelmiamme.

Matkan seuraava pysähdyspaikkani oli Mt. Sinain yliopiston syöpäkeskus Manhattanilla, New Yorkissa. Manhattanin vilskeessä päämajaansa pitävässä Mt. Sinain lääketieteellinen keskus on voittoa tavoittelematon organisaatio, jossa työskentelee 42 000 lääketieteen ammattilaista. Tutkimus Mt. Sinaissa jakautuu 22:een tutkimusinstituuttiin joista esimerkiksi syöpätutkimukseen keskittyvässä Tisch Cancer Center:issä työskentelee 27 tutkimusryhmää jotka jokainen tekee omalla alallaan kansainvälisesti merkittävää syöpätutkimusta. Saapuessani Tisch-keskukseen perjantai-aamuna minua odottaa aulassa isäntäni henkilökohtainen sihteeri, joka sitten pitääkin huolta minusta loppupäivän kuljettaen rakennuksesta ja kerroksista toisiin. Tapaamisissani tutkimusryhmänjohtajien kanssa toistuu pitkälti samat teemat kuin aikaisemmassa vierailukohteessani. Tutkimusryhmän johtajat ja tutkijat pystyvät yhdistämään työnsä ja perhe-elämänsä myös täällä. Verrattuna kotoisiin olosuhteisiin, tutkimus on hyvin samankaltaista ja sitä tehdään samanoloisissa laboratoriotiloissa ja samankokoisissa tutkimusryhmissä kuin meillä, mutta suurena erona meihin on hyvin menestyvien tutkimusryhmien saatavilla oleva rahoitus tutkimuskuluihin. Tämä puolestaan mahdollistaa tutkimuksen laajentamisen uusille riskipitoisille alueille sekä tutkimusta nopeuttavien kaupallisten palveluiden laaja-alaisen käytön. Toinen merkittävä suuruuden tuoma hyöty on se, että vie tutkimustuloksesi sinut mille tahansa uudelle aihealueelle, voit olla lähes varma, että sen alan asiantuntemusta löytyy joko omasta instituutistasi tai vähintäänkin metromatkan päästä jostakin muusta Manhattanilla sijaitsevasta huippuyliopistosta.

Yhteenvetona kaikesta kokemastani on se, että vaikka itse tieteen tekemisen rutiini ei suuresti eroa Suomalaisessa tai Yhdysvaltalaisessa tutkimusryhmässä, niin riittävällä resursoinnilla on merkitystä siihen miten pitkälle yksittäisten havaintojen tutkimisen voi viedä, ja minkälaisia riskisijoituksia tutkimusryhmä uskaltaa tehdä osoittaakseen löydösten todellisen merkityksen esimerkiksi syövän hoidolle. On myös selvää, että vaikka tutkimuksen tekemisen perusyksiköt, eli tutkimusryhmät ovat usein samankokoisia, noin 10-15 henkilöä, niin sillä on merkitystä kuinka suuri joukko tällaisia yksiköitä omine vahvuuksineen ja toisiaan täydentävine lähestymistapoineen, sijoittuu riittävään läheisyyteen, jotta yksiköt voivat käytännön tasolla arkipäiväisesti hyötyä toisistaan. Täten toivoisin yliopistoilta ja tiedekunnilta Suomessa rohkeutta keskittää vahvuuksiaan ja käytännön tasolla tehdä toimenpiteitä joilla kuhunkin yliopistoon syntyy sen parhaiden vahvuuksien ympärille kilpailukykyisen kokoisia tutkimusyksikköjä. Lohduksena tässä pohdinnassa itselleni suon sen, että onhan siinä jotakin hienoa, että osa Suomalaisista tutkimusryhmistä pystyy kuitenkin kilpailemaan tietyillä rajatuilla alueilla maailman huippujen kanssa huolimatta syrjäisestä sijainnistamme, vajavaisesta tiedepolitiikasta, ja sen seurauksena liian vähäisestä ja väärin suunnatusta tieteen tekemisen resurssoinnista. Lisäksi, kaikesta huolimatta olen sitä mieltä että vaikka USA:ssakin on mahdollista yhdistää kunnianhimoinen ura ja perhe, niin kyllä Suomi tässä ehkä kuitenkin tärkeimmässä asiassa vie selkeän voiton. Pitäkäämme me sitä siis omana kilpailuetunamme ja hyvää huolta että näin on myös oleva tulevaisuudessa.

ps. Itse itseäni palkiten hyvin onnistuneesta vierailusta ja vierailuluennosta vietin illan Metropolitan oopperassa nauttien huippusolistien miehittämästä Toscasta. Ei siis ollenkaan hassumpi yhdistelmä tiedettä ja kulttuuria tuo perjantai päivä.