Siirry pääsisältöön

Hallitus vie tulevaisuuden uskon nuorilta tutkijoilta


Monesti esittäessäni huoleni tiederahoituksen ja tiedepolitiikan alennustilasta Suomessa olen päätynyt sanomaan, että omalla tutkimusryhmälläni asiat ovat vielä kohtuullisen hyvin, mutta ennen kaikkea olen huolissani siitä mistä saamme Suomeen seuraavan tutkijasukupolven. Olen käyttänyt esimerkkinä niitä nuoria tutkijoita jotka ovat (aivan oikein) lähteneet Suomesta tekemään ns. Post-doc tutkimusta ulkomaille ajatuksenaan palata sitten Suomeen uusien tietojen ja taitojen kanssa, aivan kuten useat tutkijasukupolvet ennen heitä. Juuri tällä mekanismilla on huolehdittu Suomen tiedemaailman uusiutumisesta, sekä ajatusten että teknologioiden tasolla, ja samalla pidetty huolta kansainvälisten yhteistyöverkostojen laajentumisesta. Tämä hyvän kierre on kuitenkin nyt vakavasti katkeamassa koska yhä useampi ulkomaille lähtenyt tutkija ei enää palaakaan Suomeen sen vuoksi että emme pysty tarjoamaan kilpailukykyisiä työskentelyolosuhteita: olemme etäällä tieteen metropoleista, senioritutkijoille tarjotut työmahdollisuudet ja varsinkin korkeatasoisen tieteen teon kannalta välttämättömät rahalliset resurssit ovat jatkuvasti jääneet jälkeen kilpailijamaista.


Nyt uutena piirteenä tähän huolestuttavaan kehitykseen on syntynyt väitelleiden tutkijoiden epäusko siihen, että Suomessa olisi tarjolla minkäänlaista tulevaisuutta ammattitutkijana; varsinkaan jos tavoitteena olisi tehdä kansainvälisesti korkeatasoista tutkimusta. Tämän seurauksena ulkomaille lähtemisen tavoitteena, jos sinne lainkaan edes lähdetään, ei olekaan enää paluu takaisin rikastuttamaan Suomen tiede-elämää, vaan ennen kaikkea oman ammattiosaamisensa kasvattaminen siten että olisi kilpailukykyinen hakija alan yritystyöpaikkaan, sattuu se sitten olemaan joko ulko –tai kotimaassa. Vielä useampi jättää koko ulkomaan kierroksen väliin, ja tähtää väitöksen jälkeen suoraan joko yritystehtäviin, tai yliopistojen enenevässä määrin tarjoamiin koordinaattoritehtäviin. Näissä työpaikoissa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta jos kaikki lahjakkaimmat nuoret tutkijamme päättävät hylätä akateemisen uran, niin minkä varaan rakennetaan Suomen tieteen uudistuminen ja uudet mullistavat löydökset. Nuorten tutkijoiden tulevaisuuden uskon menetys on siis tämän hallituksen perintö Suomen tiedemaailmalle. Olen varma, että tämänkin kehityksen onnistuu joku ministereistä vääntämään poliittiseksi ansioksi oman urakehityksensä tueksi.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tieteen yllätyksiä: miten CIP2A nousi yllättäen syöpätutkimuksen kuumaksi nimeksi

Tieteessä harva asia etenee suoraviivaisesti ja usein on nähty että vuosia tutkittu ilmiö paljastaa aivan uuden puolen  ja koko tarina kirjoitetaan uudelleen. Näin kävi tutkimusryhmällemme lempilapsemme, eli CIP2A:n kanssa. Tutkimusryhmämme on jos jostain, niin tunnettu siitä, että löysimme CIP2A:n, syöpää edistävän proteiinin, joka estää kasvuestäjä PP2A:ta 1 . Se oli sen identiteetti. Se oli myös se tarina, jota kiersin kertomassa konferensseissa vuodesta toiseen mutta tämä ei herättänyt suurtakaan yleistä kiinnostusta. Sitten tuli vuosi 2021. Ensin oma tutkimusryhmämme  2   ja heti sen jälkeen Dan Durocherin laboratorio Toronton yliopistosta 3  julkaisi että CIP2A:lla on toinen elämä ja vieläpä sellainen, joka osoittautui kriittiseksi tietynlaisten syöpäsolujen selviytymiselle. Kyse oli soluista, joissa BRCA-geenit ovat mutatoituneet. Nämä geenit liittyvät tietyn tyyppiseen DNA:n korjaukseen, ja kun ne eivät toimi, solut joutuvat pärjäämään vaihtoehtoisi...

Suomen Akatemian vapaasti haettavissa oleva Kipinä tutkimusrahoitus kaksinkertaistettava

Viime viikon lopulla oli mielenkiintoinen tiedevaikuttamisen mahdollisuus kun torstaina vietin 2,5 tuntia Puheenaihe podcastin ( open.spotify.com/show/4mzphUue58CGISjLR6eCfe ) Rami Kurimon vieraana aiheena julkinen tiederahoitus. Laitan linkin podcast jaksoon kun tulee ulos tammikuussa.   Perjantaina sitten oli vuorossa paneelikeskusteluun osallistuminen akateemikko Martti Koskenniemen ja professori Anu Koivusen  koolle kutsumassa tutkijaseminaarissa "Miten turvaamme akateemisen vapauden Suomessa?" jossa pohditttin akateemisen vapauden tilaa ja sen turvaamista Suomessa.  Näiden pohjalta olin pohtinutkin summeeraavani ajatukseni noista tilaisuuksista tänne blogiin, mutta sitten tulikin vielä sunnuntaina opetusministeri Adlercreutzin LinkedIN päivitys jossa hän  ihaili Singaporen menestystä, mutta mitä ilmeisimmin ei ollut tietoinen siitä miten juuri Singapore on malliesimerkki siitä miten tieteeseen ja tiederahoitukseen panostaminen nostaa maan kilpailu...

Ensimmäinen aamu sen jälkeen kun menetin tieteentekijänä lopullisesti uskoni Suomeen.

Eiliset uutiset  tieteen rahoituksesta leikkaamisesta  olivat henkisesti niin kylmä rätti vastoin kasvoja että ei ole oikeastaan väliä enää vaikka juuri nämä leikkaukset peruttaisiinkin. Ilman perhettä  muuttaisin   niiden seurauksena välittömästi  ulkomaille  tekemään tiedettä    enkä katsoisi hetkeäkään taakseni. Jos ainoa syy joka pitää professorit Suomessa on perhe, voidaan miettiä mille tämän maan tulevaisuus on rakennettu.    Omalla kohdallani tämä  tapahtuma  tulee pysyvästi muuttamaan sitä kuinka sitoutunut olen työhöni ja siihen miten työni kautta voisin mahdollisesti tukea yhteiskuntaa. Jos hallituksella on oikeus hallita maata täysin itsekkäiden tarkoitusperien  kautta, välittämättä lainkaan siitä onko päätökset yhteiskunnan etujen mukaisia, käytän tästä eteenpäin itsekin tätä oikeutta. Olen myös täysin menettänyt uskoni rakentavaan dialogiin tai siihen että hallitus kuuntelisi tieteentekijöiden näkemyksiä siitä...