Ensimmäinen aamu sen jälkeen kun menetin tieteentekijänä lopullisesti uskoni Suomeen.

Eiliset uutiset tieteen rahoituksesta leikkaamisesta olivat henkisesti niin kylmä rätti vastoin kasvoja että ei ole oikeastaan väliä enää vaikka juuri nämä leikkaukset peruttaisiinkin. Ilman perhettä muuttaisin niiden seurauksena välittömästi ulkomaille tekemään tiedettä  enkä katsoisi hetkeäkään taakseni. Jos ainoa syy joka pitää professorit Suomessa on perhe, voidaan miettiä mille tämän maan tulevaisuus on rakennettu. 

 

Omalla kohdallani tämä tapahtuma tulee pysyvästi muuttamaan sitä kuinka sitoutunut olen työhöni ja siihen miten työni kautta voisin mahdollisesti tukea yhteiskuntaa. Jos hallituksella on oikeus hallita maata täysin itsekkäiden tarkoitusperien kautta, välittämättä lainkaan siitä onko päätökset yhteiskunnan etujen mukaisia, käytän tästä eteenpäin itsekin tätä oikeutta. Olen myös täysin menettänyt uskoni rakentavaan dialogiin tai siihen että hallitus kuuntelisi tieteentekijöiden näkemyksiä siitä mikä tieteentekemisen nykytila Suomessa on, tai miten sitä pitäisi muuttaa. Seminaari seminaarin, ja kirjoitus kirjoituksen perään ovat tutkijat yrittäneet välittää viestiä siitä minkälaisessa hädässä tieteentekeminen Suomessa on, vailla mitään vaikutusta. Olen surullinen, pettynyt ja vihainen samaan aikaan. En siitä, että minun henkilökohtaisia etujani olisi poljettu sillä edelleen saan samaa palkkaa eläkkeelle asti vaikka alkaisin tekemään työtäni ilman tavoitetta muuttaa maailmaa tieteen avulla, vaan siitä että elän maassa jonka hallitsijat eivät ymmärrä että tieteelle voitaisiin muuttaa maailmaa. Olen myöskin hyvin surullinen siitä, että tulevat tutkijasukupolvet tulevat kärsimään tilanteesta vielä enemmän kuin minä kun parhaat tieteentekijät Suomessa menettävät motivaationsa edes yrittää saavuttaa maailman tieteen tasoa. Tilannetta tulee pahentamaan entisestään se että ne jotka voivat, pakenevat maasta vieden mukanaan valtavan määrän henkistä pääomaa jota olisi voitu käyttää tämän maan rakentamiseen.