Vierasmaalaisten
tutkijoiden tavatessa tyypillinen keskusteluaihe on kunkin maan
tutkimusolosuhteet ja rahoitus. Valitettavasti joudun kertomaan ulkomaisille
kolleegoilleni surullista tarinaa Suomen tiederahoituksen ja tiedepolitiikan tilasta.
Tämä tulee melkoisena yllätyksenä lähes kaikille, jotka ovat muodostaneet
käsityksensä Suomen tiedeilmastosta 2000-luvulla jolloin meillä vielä oli
jotain mistä olla ylpeä. Kuvasinkin yhden tällaisen keskustelun muutama vuosi
sitten HS mielipidekirjoituksessa ”Istuin
Japanissa muiden oman alani huippututkijoiden kanssa illallispöydässä, ja
keskustelu kääntyi tutkimusolosuhteiden vertailuun maiden välillä. Kun oma
vuoroni tuli, kerroin, että yliopistot eivät tue merkittävästi tutkimusta vaan
Suomen Akatemian projektirahoitus on meillä tieteen perusrahoitusinstrumentti. Kerrottuani
sitten juuri hakemani nelivuotisen rahoituksen määrän, jouduin aluksi
korjaamaan sen, että tämä ei ollut vuosittainen myöntö, vaan rahoitus koko
neljäksi vuodeksi. Sen jälkeen korjasin sen, ettemme saa hakea kuin yhtä
Akatemian projektirahoitusta neljän vuoden välein. Myöskään emme saa itse
päättää miten rahoituksen käytämme kokonaiskustanusmallin sääntöjen vuoksi. Tämän
jälkeen sain säälinsekaisia katseita koko pöytäkunnalta. Keskustelu tyrehtyi.
Voittaja oli löytynyt, sillä kenelläkään ei ollut halua enää valittaa
olosuhteistaan kuultuaan tilanteen Suomessa. Useampi ulkomainen kollegani saa
vuosittain yliopistoltaan pelkkänä perusrahoituksena Suomen Akatemian
rahoitusmyöntöä vastaavat resurssit” (https://www.hs.fi/mielipide/art-2000002812123.html)
 |
| Kuvassa kuvakaappaus hyväksymistäni yhden tutkimushankkeen tutkimusreagenssitilauksista 3 kuukauden ajalta. Numerosarakkeessa reagenssien hinnat euroina. Rahoitus näihin on saatu ulkomaiselta yksityiseltä säätiöltä. |
Jotta kuva Suomesta ei jäisi aivan näin synkäksi, olen usein jatkanut että jos Suomessa on jotain hyvää tieteentekemisen näkökulmasta on se että täällä kilpailu ei ole aivan niin veristä kuin isoissa maissa, ja täällä voi pärjätä sillä että hieman harvemminkin saa aikaan merkittäviä löydöksiä/julkaisuja. Tämä perustuu pitkälti tutkijoiden ja yksityisten säätiöiden väliseen luottamukseen, eli luotetaan että kun on luvattu tehdä hyvää niin siitä pidetään kiinni, ja jos riittävän usein saavuttaa tulokset niin myös säätiöillä on luottamusta rahoittaa uudestaan mielenkiintoisia ideoita. Tämä ei siis missään nimessä tarkoita sitä, että tutkijat saisivat rahoitusta ilman ansoita, vaan sitä että jokaisen jutun ei tarvitse olla uusi läpimurto parhaissa lehdissä, vaan arvostetaan pitkäkestoista paneutumista aiheeseen ja kestäviä tuloksia. Tämän toivoisi olevan Suomen tiedepolitiikankin perusajatus, eli että parhaille tutkijoille luotaisiin olosuhteet jossa he uskaltavat heittäytyä pitkäkestoista paneutumista vaativiin aiheisiin joihin sisältyy korkea riski. Valitettavasti vain Suomessa ei juuri tiedepolitiikan strategiaa ole, ja tutkimuksemme on enenevässä määrin säätiöiden rahoituksen varassa, niille siis valtava kiitos siitä että täällä vielä kykenee korkeatasoista tutkimusta tekemään.
Nämä ajatukset
tulivat mieleeni luettuani Syöpäjärjestöjen sivuilta hienon tarinan hyvän
kolleegani Juha Klefströmin peräänantamattomuudesta pyrkimyksissään löytää
oikeasti uusia tehokkaita keinoja rintasyövän hoitoon (https://roosanauha.syopasaatio.fi/tiedotteet/kohteena-rintasyovan-myc/). Olen seurannut tätä tarinaa vuosia,
ja yli monen säätiöiden rahoituskauden, ja ihailen Juhaa ja kaikkia niitä jotka
jaksavat näin uskoa asiaansa, ja viedä asiat loppuun asti.
