Mikä Suomen tiederahoituksessa on hyvää ?

Vierasmaalaisten tutkijoiden tavatessa tyypillinen keskusteluaihe on kunkin maan tutkimusolosuhteet ja rahoitus. Valitettavasti joudun kertomaan ulkomaisille kolleegoilleni surullista tarinaa Suomen tiederahoituksen ja tiedepolitiikan tilasta. Tämä tulee melkoisena yllätyksenä lähes kaikille, jotka ovat muodostaneet käsityksensä Suomen tiedeilmastosta 2000-luvulla jolloin meillä vielä oli jotain mistä olla ylpeä. Kuvasinkin yhden tällaisen keskustelun muutama vuosi sitten HS mielipidekirjoituksessa ”Istuin Japanissa muiden oman alani huippututkijoiden kanssa illallispöydässä, ja keskustelu kääntyi tutkimusolosuhteiden vertailuun maiden välillä. Kun oma vuoroni tuli, kerroin, että yliopistot eivät tue merkittävästi tutkimusta vaan Suomen Akatemian projektirahoitus on meillä tieteen perusrahoitusinstrumentti. Kerrottuani sitten juuri hakemani nelivuotisen rahoituksen määrän, jouduin aluksi korjaamaan sen, että tämä ei ollut vuosittainen myöntö, vaan rahoitus koko neljäksi vuodeksi. Sen jälkeen korjasin sen, ettemme saa hakea kuin yhtä Akatemian projektirahoitusta neljän vuoden välein. Myöskään emme saa itse päättää miten rahoituksen käytämme kokonaiskustanusmallin sääntöjen vuoksi. Tämän jälkeen sain säälinsekaisia katseita koko pöytäkunnalta. Keskustelu tyrehtyi. Voittaja oli löytynyt, sillä kenelläkään ei ollut halua enää valittaa olosuhteistaan kuultuaan tilanteen Suomessa. Useampi ulkomainen kollegani saa vuosittain yliopistoltaan pelkkänä perusrahoituksena Suomen Akatemian rahoitusmyöntöä vastaavat resurssit” (https://www.hs.fi/mielipide/art-2000002812123.html)

Kuvassa kuvakaappaus hyväksymistäni yhden tutkimushankkeen
tutkimusreagenssitilauksista 3 kuukauden ajalta. Numerosarakkeessa
reagenssien hinnat euroina.  Rahoitus näihin on saatu
ulkomaiselta yksityiseltä säätiöltä. 

Jotta kuva Suomesta ei jäisi aivan näin synkäksi, olen usein jatkanut että jos Suomessa on jotain hyvää tieteentekemisen näkökulmasta on se että täällä kilpailu ei ole aivan niin veristä kuin isoissa maissa, ja täällä voi pärjätä sillä että hieman harvemminkin saa aikaan merkittäviä löydöksiä/julkaisuja. Tämä perustuu pitkälti tutkijoiden ja yksityisten säätiöiden väliseen luottamukseen, eli luotetaan että kun on luvattu tehdä hyvää niin siitä pidetään kiinni, ja jos riittävän usein saavuttaa tulokset niin myös säätiöillä on luottamusta rahoittaa uudestaan mielenkiintoisia ideoita. Tämä ei siis missään nimessä tarkoita sitä, että tutkijat saisivat rahoitusta ilman ansoita, vaan sitä että jokaisen jutun ei tarvitse olla uusi läpimurto parhaissa lehdissä, vaan arvostetaan pitkäkestoista paneutumista aiheeseen ja kestäviä tuloksia. Tämän toivoisi olevan Suomen tiedepolitiikankin perusajatus, eli että parhaille tutkijoille luotaisiin olosuhteet jossa he uskaltavat heittäytyä pitkäkestoista paneutumista vaativiin aiheisiin joihin sisältyy korkea riski. Valitettavasti vain Suomessa ei juuri tiedepolitiikan strategiaa ole, ja tutkimuksemme on enenevässä määrin säätiöiden rahoituksen varassa, niille siis valtava kiitos siitä että täällä vielä kykenee korkeatasoista tutkimusta tekemään.

Nämä ajatukset tulivat mieleeni luettuani Syöpäjärjestöjen sivuilta hienon tarinan hyvän kolleegani Juha Klefströmin peräänantamattomuudesta pyrkimyksissään löytää oikeasti uusia tehokkaita keinoja rintasyövän hoitoon (https://roosanauha.syopasaatio.fi/tiedotteet/kohteena-rintasyovan-myc/). Olen seurannut tätä tarinaa vuosia, ja yli monen säätiöiden rahoituskauden, ja ihailen Juhaa ja kaikkia niitä jotka jaksavat näin uskoa asiaansa, ja viedä asiat loppuun asti.