Julkaistu aiemmin muokattuna Viite ry:n blogissa: https://www.viite.fi/2018/12/10/mika-on-tiedepolitiikan-rooli-koulutuspolitiikassa/
Koulutus on nousemassa tulevien vaalien yhdeksi tärkeimmäksi aiheeksi ja
kaikki puolueet tuntuvat taas nyt vaalien alla olevan suloisen yksimielisiä
koulutuksen tärkeydestä Suomen tulevaisuuden hyvinvoinnin ja kilpailukyvyn
kannalta. Kuitenkin se mistä puhutaan, kun puhutaan koulutuksesta, ei olekaan
enää niin yksiselitteistä. Koulutuspolun kaikki vaiheet ovat luonnollisesti
tärkeitä sen kannalta mikä on kansakuntamme osaamisen taso. Tämän lisäksi
koulutuksella on useita muita tärkeitä merkityksiä liittyen esimerkiksi tasa-arvoon,
kansakunnan yhtenäisyyteen ja jopa kansanterveyteen. Kaikille tuntuu myöskin
olevan selvää, että kaikkien koulutustasojen osaajia tarvitaan toimivassa ja
menestyvässä kansakunnassa. Tämän blogikirjoituksen pohjana on kuitenkin
olettamus, että Suomessa käsitys eri koulutusasteiden merkityksestä kansakunnan
hyvinvoinnille on vääristynyt ja vielä siten että meillä erityisen huonosti
ymmärretään korkeatasoisen tieteen ja siihen pohjautuvan korkeakoulutuksen
merkitys kansakunnan menestystekijänä. Se että tiede ja korkeakoulutuksen taso
nousevat koulutuskeskustelussa harvoin esille mutta hallitus intoilee
sekä esiopetuksen että peruskouluopetuksen muutoksista ovat osaltaan osoituksia
tästä vääristymästä. Kärjistäen voisikin kysyä mitä merkitystä loppujen lopuksi
hyvinvoinnillemme on sillä jos pienet lapsemme osaavat sujuvasti seikkailla
digitalisaation viidakossa ja heillä on yläasteella maailman parhaat PISA
pisteet? Mitä niillä PISA pisteillä tehdään, voiko niitä pisteitä syödä tai
myydä? Vai pitäisikö meidän mieluimmin seurata Saksan, Ruotsin ja Tanskan tietä
jossa koululaiset pärjäävät PISA pisteissä hieman Suomea huonommin, mutta he
saavat korkeatasoiseen tieteeseen perustuvaa jatkokoulutusta huomattavasti
korkeatasoisimmissa yliopistoissa kuin Suomessa?
Haastaisin siis asianosaisia miettimään, että
onko todellakin parempi, että meillä on nuoria joilla on takanaan loistava PISA
tulevaisuus mutta jotka saavat keskitasoista korkeakoulutusta, vai se että
meillä olisi keskitasoisia koululaisia joille pystymme antamaan huipputasoista
korkeamman tason opetusta ja tätä kautta saada työmarkkinoille ja elinkenoelämäämme
todellisia osaajia? Näiden kysymysten lähtökohtana ei ole suinkaan
kyseenalaistaa peruskoulutuksen merkitystä kansakuntamme tulevaisuuden ja
sivistyksen pohjana, vaan muistuttaa siitä, että koko osaamisketjua pitäisi
tarkastella kokonaisuutena ja vasta jos sen kaikki osat kestävät kriittisen
tarkastelun voidaan puhua onnistuneesta koulutuspolitiikasta. Itsekin kahden
koululaisen isänä arvostan suuresti suomalaista koulujärjestelmää ja opettajien
ammattitaitoa mutta olen samaan aikaan sitä mieltä että niin kuin koko
kansakunnalla, myös minunkin lapsillani olisi parempi tulevaisuus jos
koulutuspolitiikassa kiinnitettäisiin enemmän huomiota siihen että yliopistomme
olisivat korkeatasoisempia ja siten niissä annettu koulutus perustuisi
mahdollisimman korkeatasoiseen tieteeseen.
Yliopistojen
tehtäviin kuuluvat vapaa tutkimus sekä tieteellinen ja taiteellinen sivistys
sekä näihin perustuva ylin opetus. Se mikä erottaa yliopistot toisistaan on se, että huippuyliopistoissa opettavat alansa
huiput alansa uusinta tietoa, eli sitä tutkimustietoa mikä päätyy oppikirjoihin
5-10 v. viiveellä. Täten
korkeakoulutuksen taso ja siitä seuraava korkeakoulutettujen taso
yhteiskunnassamme ovat seurausta siitä miten korkeatasoista tiedettä kussakin yliopistossa
tehdään. Tämä väite perustuu logiikkaan, että jos professorien ja
yliopisto-opettajien, sekä heidän harjoittamansa tieteen, tasolla ei olisi
merkitystä korkeakoulutuksen tasoon, niin silloin kaikki yliopistot voisivat järjestää
opetuksensa käyttäen samoja vakioituja opetussisältöjä. Esimerkkinä otan oman
opetukseni; voin melko suurella varmuudella väittää. että yhdessäkään muussa
Suomalaisessa yliopistossa alkuvaiheen lääketieteen ja lääkekehityksen
maisterikoulutuksen opiskelijat eivät saa opetusta fosfataasien merkityksestä
syövän lääkehoidossa ja tämä johtuu ainoastaan siitä että Turun yliopiston
professorina tämä on tutkimusaiheeni. Usein myös korkeatasoista tutkimusta
tekevät ja siitä opetuksensa sisällön ammentavat tutkijat ovat erittäin
innostavia opettajia ja esikuvia nuorille opiskelijoille. Siten se mikä on Suomalaisen
korkeakoulutuksen taso riippuu siitä minkälaiset toimintaedellytykset korkeakouluissa
työskentelevillä tutkijoilla ja tutkimusryhmillä on. Suomessa harjoitetusta huonosta
tiedepolitiikasta sekä tiederahoituksen laskusta johtuva tieteemme tason lasku
heikentää siis merkittävästi suomalaisen korkeakoulutuksen tasoa koska
yliopistot eivät kykene rekrytoimaan parhaita tutkijoita; eli juuri niitä jotka
kykenisivät antamaan korkeakouluopiskelijoille sitä korkeatasoisinta tieteeseen
perustuvaa opetusta. Tästä minä toivoisin koulutuskeskustelussa
puhuttavan.
Mikä on
sitten syynä siihen, että Suomi on ajautunut yhteiskunnaksi joka tunnetaan
huipputason koululaisista, mutta jossa tieteen taso ja sitä kautta
korkeakoulutuksen taso jää jatkuvasti jälkeen OECD kilpailijamaista? Itselläni
siihen on vain yksi vastaus: huono tiedepolitiikka, eli opetus ja
kulttuuriministeriön asiantuntemattomuus tieteestä ja kykenemättömyys tehdä
ratkaisuja jotka ihan oikeasti parantavat tutkimus ja innovaatioympäristöjä. Osaltaan
tässä on kyse samasta ilmiöstä kuin koko koulutuskeskustelussa eli siitä että
tiede jää myös ministeriössä lapsipuolen asemaan. Kun suuressa osassa kilpailijamaistamme tiede
ja korkeakouluasioita hoitaa oma ministeriö niin Suomessa korkeakoulutus ja tiede ovat yksi yhdestätoista opetus -ja
kulttuuriministeriön hallinnoimasta alasta. Surullisena anekdoottina vielä mainittakoon että viimeinen
opetusministeri, jolla on ollut minkäänlaista omakohtaista kokemusta tutkijana
toimimisesta on Kalevi Kivistö vuodelta 1982. Suuri joukko johtavia Suomalaisia tiedemiehiä
ja naisia ovatkin jo useasti esittäneet että paras tapa nostaa Suomen tiede ja
korkeakoulutus OECD maiden tasolle olisi perustaa tiedeministeriö. Koska
muutokset tiedepolitiikassa lähtee ennen kaikkea puolueista ja niiden
poliittista tavoitteista haastaisin myös kaikki puolueet kysymään onko niillä lainkaan tiedepoliittisia visioita
vai harjoittavatko nekin vain koulutuspolitiikkaa sen perinteisessä muodossaan?
Asiaan kiinnitti myös huomiota Professoriliiton puheenjohtaja Jouni
Kivistö-Rahnasto erinomaisessa puheessaan ”Yliopisto ei ole koulu” (http://www.professoriliitto.fi/?x23370=902065&fbclid=IwAR3oHDK5iRHTRzKW-cM2EoyIuz_YFzcmIUW4Fx-uKkxP1AM3EeZAcSM3pbA).
Kivistö-Rahnasto totesi että yliopistot nähdään nykyään liian usein pelkkinä
kouluina ja kehoitti puolueita laatimaan nykyisten koulutuspoliittisten
ohjelmien rinnalle myös intohimoiset tiedepoliittiset ohjelmat rahoituksineen.
Toivoin että näissä vaaleissa ei kesksutella
ainoastaan koulutuksesta vaan myös niistä muutoksista tiedepolitiikassa, jotka olisivat välttämättömiä jotta Suomi vielä
joskus palaisi tieteen ja yliopistojen tasossa kilpailijamaiden tasolle.
Viimeisen 10 vuoden aikana opetusministeriön johdolla tehty tiedepolitiikka ei
meitä sinne tule johtamaan. Tarvitaan siis rakenteellinen muutos ja ennen
kaikkea voimakasta tahtoa ja asiantuntemusta sen tekemiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti