Esittäessäni julkista kritiikkiä nykyisestä
yliopisto -ja tiedepolitiikasta, minulta on usein kysytty, että mitä sitten
tekisin toisin, jos saisin päättää. Vastauksena näihin kysymyksiin esitän tässä
listan toimenpiteistä joilla parhaan käsitykseni mukaan olisi merkittävä vaikutus
tieteen toimintaedellytyksiin Suomessa, ja sitä kautta yhteiskunnan osaamistasoon
ja kilpailukykyyn. Suurin osa ehdotuksistani ei perustu merkittävään
rahoituksen lisäämiseen, vaan pyrkivät ennen kaikkea edustamaan hyvää
tiedepolitiikkaa. Varmasti löytyy vielä muitakin toimenpiteitä tai vastakkaisia
mielipiteitä, mutta tässä oma Top-5 listani. Antakaa toki rakentavaa palautetta,
niin rakennetaan listasta parempi yhdessä.
1. Tiede -ja innovaatioministeriön
perustaminen
Suomen tieteen taso on laskenut jo
vuosia verrattuna OECD kilpailijamaihin. Tärkeimpiä tähän kehitykseen johtavia
syitä on nykyisten ministeriöiden, ja varsinkin opetus -ja kulttuuriministeriön
kykenemättömyys tehdä ratkaisuja jotka oikeasti
parantaisivat tutkimus ja innovaatioympäristöä. Suuri joukko johtavia Suomalaisia
tiedemiehiä ja naisia ovat jo useasti esittäneet että paras tapa ratkaista
ongelma olisi perustaa tiede -ja innovaatioministeriö jossa työskentelee tiedeministeri
ja tiedeasiantuntijoita, joilla on omakohtaista käsitystä siitä miten
nykyaikaista tiedettä ja tuotekehitystä, sekä tieteen kaupallistamista tehdään.
Kyse ei ole ainoastaan siitä, että tiedepolitiikan tekotapaa pitäisi muuttaa,
vaan myös hyvin pitkälle asenteesta ja mielikuvista. Jos sanat tiede ja
innovaatio mainittaisiin joka kerta kun julkisuudessa puhuttaisiin ministeriön
edesottamuksista, toisi tämä selkeästi myös yleisölle esille sen, että näitä
asioita arvostetaan hallitustasolla. Lisäksi samalla tavalla kuin tieteen
tekeminen, myös tiedepolitiikan ja tieteen toimintaedellytysten kehittäminen
vaatii edes jonkin tasoista kiinnostusta aiheeseen; tai jopa intohimoa. On
selvää, että tämänhetkisiltä opetusministeriltä tai OKM:n kansliapäälliköltä ei
kiinnostusta löydy. Enemmänkin päinvastoin; sekä kansliapäällikön että opetusministerin
lausunnoista, ja paimenkirjeistä, heijastuu lähes halveksunta, tai ainakin syvä
epäluottamus yliopistoihin ja tieteentekijöihin. Tämä kaikki siis sen lisäksi
että heillä ei minkäänlaista omaa kokemusta tai substanssiosaamista tieteen
tekemisestä.
2. Korkeatasoisesta tieteestä palkitseminen
Merkittävä ongelma Suomalaisessa
tiedepolitiikassa on se, että se palkitsee yliopistoja suoritusten määrästä
eikä laadusta. Niin kauan kuin yliopistolle maksetaan vuoden surkeimmasta
väitöskirjasta moninverroin enemmän kuin huipputasoisesta julkaisusta (esim.
Nature, Science, NEJM), ei yliopistoilla käytännössä ole insentiivejä tukea
korkeatasoista tutkimusta esimerkiksi takaamalla menestyneille tutkijoille ja
tutkimusryhmille vakaata perusrahoitusta. Tähän epäsuhtaan kiinnitti huomiota
myös professoriliiton uusi puheenjohtaja Jouni Kivistö-Rahnasto (Akatiimi
2/2018) joka painotti sitä, että vaikka politiikot puhuvat yliopistojen
kohdalla lähes aina vain koulutuksesta, tutkimus on yliopistojen suurin volyymi.
Koska yliopistojen kannattaa korkeatasoisen tieteen sijasta tukea aloja joista
on saatavilla matalilla kustannuksilla paljon tutkintosuorituksia, ei
yliopistoissa tapahdu ns. luovan tuhon kautta luonnollista profiloitumista
yliopistojen aidoille vahvuusalueille. Sen sijaan yliopistot poukkoilevat OKM:n
kulloistenkin profiloitumisrahoituksen ehtojen perässä ja tekevät muutoksia jotka
kuullostavat profiloinnilta, mutta eivät optimaalisesti tue korkeatasoista
tutkimusta.
Toimenpiteenä olisi siis tutkimuksen laadun huomattavasti suurempi painotus yliopistojen perusrahoituksen perusteena.
3. Urapolkujen vakiinnuttaminen
Edellisessä kohdassa esitetty johtaa
myös siihen, että yliopistoilla ei ole insentiiviä kehittää vakavasti otettavia
ja houkuttelevia urapolkuja nuorille itsenäistyville tutkijoille ja
tutkimusryhmien vetäjille. On suorastaan hävettävää että nuorilla ulkomailta
korkeatasoiset näytöt hankkineilla tutkijoilla ei muutamia poikkeuksia
lukuunottamatta ole Suomessa ennustettavaa urapolkua edes siinä tapauksessa
että he pärjäisivät erinomaisesti esimerkiksi Suomen Akatemian tutkijatohtori
tai Akatemiatutkija tehtävissä kotimaahan palattuaan. Tämän seurauksena tällä
hetkellä on käynnissä ennätysmäinen brain-drain ulkomaille (esim. https://yle.fi/uutiset/3-9573653).
Viimeisin näistä tapauksista on eräs ulkomaille
siirtynyt Helsingin yliopiston senioritutkija, joka on alansa kansainvälisiä kärkinimiä
ja jonka viime vuosien julkaisutoiminta on maailman luokkaa, mutta jolle ei
ensimmäisen määräaikaisen position jälkeen löytynyt yliopistosta rahoitusta
vaikka hyvinkin yksinkertaisella laskutoimenpiteellä kävisi ilmi, että tällaiset
huiput tuovat yliopistoihin rahoitusta huomattavasti enemmän kuin heidän
palkkansa kustantaa.
Täten tärkeimpiä
tiedepoliittisia toimenpiteitä olisi urapolkujen kehittäminen niin että
tutkijan uralle lähtijä voisi edes jollakin varmuudella luottaa, että jos
ammatissa pärjää niin edessä voi olla palkitseva ja edes suhteellisen
ennakoitava ura. Tämän ongelman ratkaisu voisi olla hyvinkin yksinkertainen
koska valtaosa aloittaa itsenäisen ryhmänjohtajan uransa Akatemiatutkijana. Ratkaisussa
yliopiston allekirjoittaessa akatemiatutkijan (tai vastaavan) hakemukseen
suostumuksen että ottavat määrärahan vastaan, niin samalla heidän tulisi
sitoutua siihen että ko. henkilö rahoituksen saatuaan arvioidaan kauden
loppuvaiheessa riippumattoman asiantuntijan paneelin toimesta sen suhteen
pitäisikö hänelle luoda urapolku ko. yliopistossa. Tämä toimenpide laittaisi
yliopistot miettimään miten ko. hakija sopii yliopiston vahvuusalueihin ja
kuinka tutkija menestyessään voisi parhaiten tukea yliopiston tutkimuksen ja
opetuksen kehittämistä. Tällä hetkellä allekirjoitetaan luonnollisesti kaikkien
hakijoiden hakemukset koska yliopistot saavat niistä rahoitusta, mutta
yliopistoilla ole mitään velvollisuutta huolehtia uran jatkosta. Tämän
yksinkertaisen toimenpiteen edellytyksenä siis kuitenkin olisi kohdassa 2
esitetyn ongelmatiikan korjaaminen. Vasta sitten kun yliopistoja palkittaisiin
laadusta, tulisi yliopistoille insentiivi pyrkiä rekrytoimaan mahdollisimman
korkeatasoisia tutkijoita urapoluilleen.
4. Yliopistoindeksin palauttaminen
Kataisen hallitus jäädytti vuonna 2013
yliopistojen indeksikorotukset osana hallituksen säätöohjelmaa. Alun perin jäädyttäminen
piti koskea vain kahta vuotta, mutta nykyhallitus on jatkanut sitä aina vuoteen
2020 asti. Kun samaan aikaan sekä yleinen kustannustaso nousee, että tieteellisissä
julkaisuissa vaaditaan aina vain enemmän ja enemmän todistusaineistoa
hypoteesien tueksi, ja siten tutkimus tulee kalliimmaksi, yliopistoindeksi
jäädyttäminen heikentää jatkuvasti Suomalaisten tutkijoiden mahdollisuuksia korkeatasoisen
tieteen tekemiseen. Indeksin jäädyttäminen uhkaa myös vakavasti muita
yliopistojen perustehtäviä (https://www.verkkouutiset.fi/professorit-ja-tieteentekijat-peruisivat-yliopistoindeksin-jaadytyksen-69427/).
5. Suomen Akatemian rahoituksen
tasokorotus ja rahoitussääntöjen tarkastus
Verrattuna
moniin kilpailijamaihin, Suomen Akatemian projektirahoitus tutkimusryhmille on
hyvin vaatimatonta (https://tiedeedella.blogspot.fi/2017/03/akatemian-rahoitus-alkaa-olla.html)
ja lisäksi sen käyttöä lisäksi koskevat monet rajoitukset kuten
kokonaiskustannusmalli, joka on suoranaisesti vahingollinen rahoituksen
käyttäjän, eli tutkimusryhmän kannalta. Kuitenkin
SA-rahoituksen taso määrittää hyvin pitkälle Suomen tieteen tason ja kuten
edelle kävi ilmi, myös uusien tutkimusryhmien perustamisen.
Kustannustehokkain tapa jolla Suomen tieteen tasoa pystyttäisiin
kohtuullisessa ajassa nostamaan ja muuttamaan Suomi houkuttelevaksi maaksi
tehdä korkeatasoista tutkimusta olisi Suomen Akatemian myöntövaltuuksien
nostaminen kansainvälisesti kilpailukykyiselle tasolle. Jo noin 50 miljoonan vuosittaisella
euron lisäyksellä tutkijoiden vapaasti haettaviin tutkimusmäärärahoihin ja
tutkijavirkoihin saataisiin aikaiseksi merkittävä vaikutus.