Jos minulla olisi valta

Esittäessäni julkista kritiikkiä nykyisestä yliopisto -ja tiedepolitiikasta, minulta on usein kysytty, että mitä sitten tekisin toisin, jos saisin päättää. Vastauksena näihin kysymyksiin esitän tässä listan toimenpiteistä joilla parhaan käsitykseni mukaan olisi merkittävä vaikutus tieteen toimintaedellytyksiin Suomessa, ja sitä kautta yhteiskunnan osaamistasoon ja kilpailukykyyn. Suurin osa ehdotuksistani ei perustu merkittävään rahoituksen lisäämiseen, vaan pyrkivät ennen kaikkea edustamaan hyvää tiedepolitiikkaa. Varmasti löytyy vielä muitakin toimenpiteitä tai vastakkaisia mielipiteitä, mutta tässä oma Top-5 listani. Antakaa toki rakentavaa palautetta, niin rakennetaan listasta parempi yhdessä.

1. Tiede -ja innovaatioministeriön perustaminen

Suomen tieteen taso on laskenut jo vuosia verrattuna OECD kilpailijamaihin. Tärkeimpiä tähän kehitykseen johtavia syitä on nykyisten ministeriöiden, ja varsinkin opetus -ja kulttuuriministeriön  kykenemättömyys tehdä ratkaisuja jotka oikeasti parantaisivat tutkimus ja innovaatioympäristöä. Suuri joukko johtavia Suomalaisia tiedemiehiä ja naisia ovat jo useasti esittäneet että paras tapa ratkaista ongelma olisi perustaa tiede -ja innovaatioministeriö jossa työskentelee tiedeministeri ja tiedeasiantuntijoita, joilla on omakohtaista käsitystä siitä miten nykyaikaista tiedettä ja tuotekehitystä, sekä tieteen kaupallistamista tehdään. Kyse ei ole ainoastaan siitä, että tiedepolitiikan tekotapaa pitäisi muuttaa, vaan myös hyvin pitkälle asenteesta ja mielikuvista. Jos sanat tiede ja innovaatio mainittaisiin joka kerta kun julkisuudessa puhuttaisiin ministeriön edesottamuksista, toisi tämä selkeästi myös yleisölle esille sen, että näitä asioita arvostetaan hallitustasolla. Lisäksi samalla tavalla kuin tieteen tekeminen, myös tiedepolitiikan ja tieteen toimintaedellytysten kehittäminen vaatii edes jonkin tasoista kiinnostusta aiheeseen; tai jopa intohimoa. On selvää, että tämänhetkisiltä opetusministeriltä tai OKM:n kansliapäälliköltä ei kiinnostusta löydy. Enemmänkin päinvastoin; sekä kansliapäällikön että opetusministerin lausunnoista, ja paimenkirjeistä, heijastuu lähes halveksunta, tai ainakin syvä epäluottamus yliopistoihin ja tieteentekijöihin. Tämä kaikki siis sen lisäksi että heillä ei minkäänlaista omaa kokemusta tai substanssiosaamista tieteen tekemisestä.

2. Korkeatasoisesta tieteestä palkitseminen

Merkittävä ongelma Suomalaisessa tiedepolitiikassa on se, että se palkitsee yliopistoja suoritusten määrästä eikä laadusta. Niin kauan kuin yliopistolle maksetaan vuoden surkeimmasta väitöskirjasta moninverroin enemmän kuin huipputasoisesta julkaisusta (esim. Nature, Science, NEJM), ei yliopistoilla käytännössä ole insentiivejä tukea korkeatasoista tutkimusta esimerkiksi takaamalla menestyneille tutkijoille ja tutkimusryhmille vakaata perusrahoitusta. Tähän epäsuhtaan kiinnitti huomiota myös professoriliiton uusi puheenjohtaja Jouni Kivistö-Rahnasto (Akatiimi 2/2018) joka painotti sitä, että vaikka politiikot puhuvat yliopistojen kohdalla lähes aina vain koulutuksesta, tutkimus on yliopistojen suurin volyymi. Koska yliopistojen kannattaa korkeatasoisen tieteen sijasta tukea aloja joista on saatavilla matalilla kustannuksilla paljon tutkintosuorituksia, ei yliopistoissa tapahdu ns. luovan tuhon kautta luonnollista profiloitumista yliopistojen aidoille vahvuusalueille. Sen sijaan yliopistot poukkoilevat OKM:n kulloistenkin profiloitumisrahoituksen ehtojen perässä ja tekevät muutoksia jotka kuullostavat profiloinnilta, mutta eivät optimaalisesti tue korkeatasoista tutkimusta.

Toimenpiteenä olisi siis tutkimuksen laadun huomattavasti suurempi painotus yliopistojen perusrahoituksen perusteena. 

3. Urapolkujen vakiinnuttaminen

Edellisessä kohdassa esitetty johtaa myös siihen, että yliopistoilla ei ole insentiiviä kehittää vakavasti otettavia ja houkuttelevia urapolkuja nuorille itsenäistyville tutkijoille ja tutkimusryhmien vetäjille. On suorastaan hävettävää että nuorilla ulkomailta korkeatasoiset näytöt hankkineilla tutkijoilla ei muutamia poikkeuksia lukuunottamatta ole Suomessa ennustettavaa urapolkua edes siinä tapauksessa että he pärjäisivät erinomaisesti esimerkiksi Suomen Akatemian tutkijatohtori tai Akatemiatutkija tehtävissä kotimaahan palattuaan. Tämän seurauksena tällä hetkellä on käynnissä ennätysmäinen brain-drain ulkomaille (esim. https://yle.fi/uutiset/3-9573653).  Viimeisin näistä tapauksista on eräs ulkomaille siirtynyt Helsingin yliopiston senioritutkija, joka on alansa kansainvälisiä kärkinimiä ja jonka viime vuosien julkaisutoiminta on maailman luokkaa, mutta jolle ei ensimmäisen määräaikaisen position jälkeen löytynyt yliopistosta rahoitusta vaikka hyvinkin yksinkertaisella laskutoimenpiteellä kävisi ilmi, että tällaiset huiput tuovat yliopistoihin rahoitusta huomattavasti enemmän kuin heidän palkkansa kustantaa.

Täten tärkeimpiä tiedepoliittisia toimenpiteitä olisi urapolkujen kehittäminen niin että tutkijan uralle lähtijä voisi edes jollakin varmuudella luottaa, että jos ammatissa pärjää niin edessä voi olla palkitseva ja edes suhteellisen ennakoitava ura. Tämän ongelman ratkaisu voisi olla hyvinkin yksinkertainen koska valtaosa aloittaa itsenäisen ryhmänjohtajan uransa Akatemiatutkijana. Ratkaisussa yliopiston allekirjoittaessa akatemiatutkijan (tai vastaavan) hakemukseen suostumuksen että ottavat määrärahan vastaan, niin samalla heidän tulisi sitoutua siihen että ko. henkilö rahoituksen saatuaan arvioidaan kauden loppuvaiheessa riippumattoman asiantuntijan paneelin toimesta sen suhteen pitäisikö hänelle luoda urapolku ko. yliopistossa. Tämä toimenpide laittaisi yliopistot miettimään miten ko. hakija sopii yliopiston vahvuusalueihin ja kuinka tutkija menestyessään voisi parhaiten tukea yliopiston tutkimuksen ja opetuksen kehittämistä. Tällä hetkellä allekirjoitetaan luonnollisesti kaikkien hakijoiden hakemukset koska yliopistot saavat niistä rahoitusta, mutta yliopistoilla ole mitään velvollisuutta huolehtia uran jatkosta. Tämän yksinkertaisen toimenpiteen edellytyksenä siis kuitenkin olisi kohdassa 2 esitetyn ongelmatiikan korjaaminen. Vasta sitten kun yliopistoja palkittaisiin laadusta, tulisi yliopistoille insentiivi pyrkiä rekrytoimaan mahdollisimman korkeatasoisia tutkijoita urapoluilleen.

4. Yliopistoindeksin palauttaminen

Kataisen hallitus jäädytti vuonna 2013 yliopistojen indeksikorotukset osana hallituksen säätöohjelmaa. Alun perin jäädyttäminen piti koskea vain kahta vuotta, mutta nykyhallitus on jatkanut sitä aina vuoteen 2020 asti. Kun samaan aikaan sekä yleinen kustannustaso nousee, että tieteellisissä julkaisuissa vaaditaan aina vain enemmän ja enemmän todistusaineistoa hypoteesien tueksi, ja siten tutkimus tulee kalliimmaksi, yliopistoindeksi jäädyttäminen heikentää jatkuvasti Suomalaisten tutkijoiden mahdollisuuksia korkeatasoisen tieteen tekemiseen. Indeksin jäädyttäminen uhkaa myös vakavasti muita yliopistojen perustehtäviä (https://www.verkkouutiset.fi/professorit-ja-tieteentekijat-peruisivat-yliopistoindeksin-jaadytyksen-69427/).

5. Suomen Akatemian rahoituksen tasokorotus ja rahoitussääntöjen tarkastus

Verrattuna moniin kilpailijamaihin, Suomen Akatemian projektirahoitus tutkimusryhmille on hyvin vaatimatonta (https://tiedeedella.blogspot.fi/2017/03/akatemian-rahoitus-alkaa-olla.html) ja lisäksi sen käyttöä lisäksi koskevat monet rajoitukset kuten kokonaiskustannusmalli, joka on suoranaisesti vahingollinen rahoituksen käyttäjän, eli tutkimusryhmän kannalta. Kuitenkin SA-rahoituksen taso määrittää hyvin pitkälle Suomen tieteen tason ja kuten edelle kävi ilmi, myös uusien tutkimusryhmien perustamisen.

Kustannustehokkain tapa jolla Suomen tieteen tasoa pystyttäisiin kohtuullisessa ajassa nostamaan ja muuttamaan Suomi houkuttelevaksi maaksi tehdä korkeatasoista tutkimusta olisi Suomen Akatemian myöntövaltuuksien nostaminen kansainvälisesti kilpailukykyiselle tasolle. Jo noin 50 miljoonan vuosittaisella euron lisäyksellä tutkijoiden vapaasti haettaviin tutkimusmäärärahoihin ja tutkijavirkoihin saataisiin aikaiseksi merkittävä vaikutus.