Tiede edellä

Lääkekehitys on yksi globaalisti merkittävimmistä kasvualoista. Suomessa kehitetään kuitenkin merkittävästi vähemmän uusia lääkkeitä kuin muissa vertailukelpoisissa maissa ja muissa pohjoismaissa. Kilpailijamaissa tämä ongelma on ratkaistu perustamalla yritysmäisesti toimivia lääkekehityskeskuksia, jotka toimivat lääkeaihoiden tuotteistajina yliopistojen ja varsinaisten lääkeyritysten välimaastossa. Suomen hallitus päättikin kehysriihessä, Sosiaali- ja terveysministeriön koordinoiman asiantuntijaryhmän yksimielisen esityksen perusteella, kohdentaa 11 miljoonaa euroa kansallisen lääkekehityskeskuksen perustamiseen, ja ensimmäisten 4 vuoden toimintaan. Ratkaisevaa sille, tuleeko rahoitus hyödyttämään kansantaloutta, onkin nyt se, että malttaako yliopistokeskukset yhdessä sopia keskuksen perustamisesta asiantuntijuuteen nojaten. Tuotteistaminen on lääkekehityskeskuksen toiminnan ydin.  Toisin kuin muut terveysalan kasvustrategiaan liittyvät keskukset, kuten Syöpäkeskus, Neurokesk...

Esittäessäni julkista kritiikkiä nykyisestä yliopisto -ja tiedepolitiikasta, minulta on usein kysytty, että mitä sitten tekisin toisin, jos saisin päättää. Vastauksena näihin kysymyksiin esitän tässä listan toimenpiteistä joilla parhaan käsitykseni mukaan olisi merkittävä vaikutus tieteen toimintaedellytyksiin Suomessa, ja sitä kautta yhteiskunnan osaamistasoon ja kilpailukykyyn. Suurin osa ehdotuksistani ei perustu merkittävään rahoituksen lisäämiseen, vaan pyrkivät ennen kaikkea edustamaan hyvää tiedepolitiikkaa. Varmasti löytyy vielä muitakin toimenpiteitä tai vastakkaisia mielipiteitä, mutta tässä oma Top-5 listani. Antakaa toki rakentavaa palautetta, niin rakennetaan listasta parempi yhdessä. 1. Tiede -ja innovaatioministeriön perustaminen Suomen tieteen taso on laskenut jo vuosia verrattuna OECD kilpailijamaihin. Tärkeimpiä tähän kehitykseen johtavia syitä on nykyisten ministeriöiden, ja varsinkin opetus -ja kulttuuriministeriön   kykenemättömyys tehdä ratkaisuja jotka...

Yksi vuodenvaihteen lähestymisen varmoista merkeistä on se, että yliopistoissa työskentelevien tutkimusryhmien tehollisesta työajasta lohkaisee suuren osan sille vuodelle budjetoitujen rahojen käytön maksimointi . Kyseessä ei ole rikollinen toiminta, vaan yksinkertaisesti sen varmistaminen että ne vähät rahat joita valtion tiederahoituskoneistosta on saatavilla, tulee käytettyä viimeistä senttiä myöten . Jos uskaltaisi oikeasti kuvata sitä hullunmyllyä ja sirkusta jonka määräyskirjojen, laskutusten, ja menojen hajauttaminen eri projektien välillä aiheuttaa, saisi siitä aikaiseksi dokumentin jonka todenperäisyyttä jokainen tervejärkinen epäilisi . Kukaan tutkija, eikä yliopiston hallinnossa työskentelevä haluaisi tätä sirkusta pyörittää, mutta tässä on tulos kun rahoituksen käyttöön on asetettu täysin arkitodellisuudesta irrallisia vaatimuksia kokonaiskustannusmallineen, omaosuuksineen ja vaa...