Hei Jukka,
En halua julkaista tätä omalla nimelläni, mutta jos kirjoittaisin jatkon tuolle Tiede edellä sivuilla jakamallesi Howyn blogitekstille (https://blogi.professoriliitto.fi/howy-jacobs/), olisi se tällainen: Tulen töistä. Keitän kattilallisen kurpitsakeittoa, vien koiran ulos, laitan lapset nukkumaan ja istun alas kirjoittamaan tutkimussuunnitelmaani. Tarjolla olisi 3000 euron suuruinen puhdeapuraha maakuntani kulttuurirahastosta. En pysähdy ajattelemaan summaan suuruutta, sillä pelkään että se saa minut apeaksi. Ajattelen mieluummin kaikkea sitä, mitä sillä rahalla voisin tehdä, nyt kun tieteestä on tullut minulle rakas harrastus. Olin jo lapsena tällainen, rakastin syksyisin annettujen uusien koulukirjojen tuoksua ja kirjoitin kaverikirjaan harrastuksen kohdalle: koulu. En koskaan unelmoinut saavutuksista, mutta halusin jo silloin haastaa itseni ja paloin itsevarmana kaikelle uuden oppimiselle.
Väitöskirja-aikani oli ensin helppo, sitten kamala ja lopulta ihana. Minut valittiin tutkijakouluun ensi yrittämällä ja sain luvan matkustaa tutkijavaihtoon ulkomaille. Osasin ulkoa kaikki aminohappojen sivuketjut sekä niiden kemialliset vaikutukset. Aamuisin pyöräilin töihin ajatellen proteiinien modifikaatioita ja iltapäivällä olin onnellinen, että soluni olivat voineet hyvin. Rakastin kaikkea tutkimuksessa. Innostavia ihmisiä, tiedon vapautta ja ajatusta siitä, että kaikki on totta kunnes se todistetaan epätodeksi. Olin kiitollinen siitä, että sain ohjata ensimmäisen Pro gradu -työn ja että minulla oli täysin luovuuden vapaus kokeilla rajojani pipetoimisen ja kirjoittamisen maailmassa. Kerran näin röntgen filmillä kaksi eri kohdissa kulkevaa suosikkiproteiinini muotoa, minkä seurauksena vietin monta yötä tuijottaen makuuhuoneeni kattoa. En malttanut nukahtaa, niin innostunut olin siitä ajatuksesta, että geenien silmukointia voisi säädellä juuri sillä mekanismilla jota olin tutkinut. Olin hyvä verkostoitumaan, kiinnostuin kaikesta mitä muualla tehtiin ja pidin yhteyttä ulkomaisiin kollegoihin. Väitöskirjani hyväksyttiin kiittäen ja rakastin edelleen kaikkea tutkimuksessa. Kaikkea paitsi sitä, että minun oli pakko luopua siitä.
Väitöksen jälkeen sain vuoden mittaisen apurahan ja iloitsin mahdollisuudesta vihdoin toteuttaa pitkään ajatuksissa ollut huippumielenkiintoinen projekti. Kyseessä olisi ollut aihe, jota tämän päivän kirjallisuudessa ei ole juuri edes sivuttu, saati sitten tutkittu. Käytin koko apurahavuoteni seuraavan vuoden rahoitusta suunnitellessani ja hakemuksia kirjoittaessani. Sain vuoden aikana lopulta valmiiksi ainoastaan kuvan 1A, vaikka koko käsikirjoituksen runko hypoteesista kuvien sarjaan oli tietokoneellani valmiina. Vuoden jälkeen en ollut ainoastaan pettynyt, vaan olin musertunut. Olin niin sitoutunut työhöni, jota en koskaan saanut tehdä, että voin pahoin. Puolisoni kannusti vielä yrittämään, mutta lopulta päättelin että vanhempana minun on saatava oikea työ. Tutkimus on liian epävarmaa enkä halunnut uhrata iltojani rahoitushakemuksille. Puntaroin tilannetta kollegojeni kanssa, olisiko aika antaa periksi ja hankkia työ, josta maksettaisiin ihan tavallista palkkaa. Ja niin se päivä koitti. Sain Suomessa hyvin harvinaisen alani työn. Sekunnin sadasosan tunsin onnea ja iloa ja sen jälkeen itkin. Itkin kun kerroin tutkimusryhmäni johtajalle lähteväni pois.
Pelkäsin, ja pelkään yhä, etten enää ikinä saa tehdä sitä jotain jolle todellisuudessa palan. Kunnioitan nykyistä työtäni ja otan loputtomalla oppimisen halullani kiitollisena vastaan hallinnollisen kokemuksen, vastuutehtävät ja kehitystyön. Siitäkin huolimatta nyt, kun puolisoni on iltavuorossa ja lapset ovat menneet nukkumaan, avaan tietokoneeni ja kirjoitan tutkimussuunnitelmani. Piirrän uudet kuvat haluamistani geeneistä, rakennan aikajanan tästä vuodesta ja kerään PubMedistä relevantit viitteet kohtaan 6 References. Maakuntani kulttuurirahastossa on tarjolla 3000 euroa puhdeapurahaa rakasta harrastustani, tiedettä, varten.
Hei Maija,
Kiitos avoimesta ja koskettavasta avautumisestasi. Tämä vetää hiljaiseksi ja surulliseksi mutta tarina valitettavan tuttu. En tietenkään tiedä mitkä ympärilläsi olevat rakenteet olivat mutta joka tapauksessa kuvaamasi kaltaista intohimoa ja sitä taitoa minkä tiedän sinulla olevan ei saisi tällä tavoin menettää. Sellaista tilannetta ei tietenkään koskaan tule että jokainen joka haluaa akatemiassa jatkaa saa siihen mahdollisuuden mutta pitempiä kaaria kuin kuvaamasi vuoden pätkä pitäisi pystyä rakentamaan jokaisessa tapauksessa. Minun on vaikea kuvitella että olisit varsinaisesti mitään väärin tilanteessa tehnyt mutta nykytutkimus ja kilpailu on niin kovaa että enemmän ja enemmän itsekin nykyään harkitsen aloitanko edes mitään hanketta jos sille ei ole rahoitusta loppuun saakka tiedossa. Toivon että osaat kuitenkin kääntää nuo kuvaamasi hienot kokemuksesi uraltasi voimavaraksi ja olen varma että sinun luonteellasi ja lahjakkuudellasi pääset tekemään vielä hienoa työtä minkälaista se sitten tulee olemaankaan. Itse en omia oppilaitani mitenkään ohjaa välttämättä pysymään akatemiassa vaan ennen kaikkea painotan sitä että jokainen löytäisi oman polkunsa ja sitä että työn tyydytystä voi löytää hyvinkin monenlaisesta työtehtävistä.
Luettuani tekstisi uudestaan tuli mieleeni että saisinko julkaista sen blogissani? Tämä on tarina jonka toivoisin monen lukevan. Kaikkea hyvää itsellesi ja perheellesi.
Hei Jukka,
Kiitos ymmärtäväisestä ja kannustavastakin viestistäsi. Howyn teksti osui niin syvälle omiin kokemuksiini, etten voinut olla kommentoimatta aihetta. Saat ehdottomasti julkaista tekstin blogissasi, jos koet siitä olevan jotain apua asioiden edistämisessä. Sanon vielä, että kaikesta huolimatta haluan ajatella, että tilanteeni on kokonaisuutena hyvä. Olen koulutustani vastaavassa työssä, mikä jo sinänsä on solubiologille saavutus. Vaikka tämä työ ei mahdollista mielikuvitukseni täydellistä toteuttamista, ei täällä oleminen onneksi kokonaan sulje tutkimustyötä pois elämästäni. Olenkin yrittänyt kääntää tutkimuksellisesti lapsenkengissä olevan organisaation edukseni. Täällä jos missä on tilaa erilaisten rakenteiden kehittämiselle ja jo ihan perustason tuellekin on kova tarve. Näihin liittyen olen mm. juuri tällä viikolla saanut johdon hyväksynnän ehdotukselleni, jonka mukaisesti organisaatio tulisi jatkossa tarjoamaan pienen vuosittaisen tutkimuksen tuen sellaista toivoville (ei apurahahakua, vaan tuen saa jos vain haluaa). Tämän sähköpostin kirjoittamisen jälkeen palaan puolestaan aloittelevan työntekijän artikkelin korjaamiseen ja ohjaamiseen. Ei tämä edelleenkään ole intohimoni, mutta ainakin saan pysytellä edes jollain tavoin tutkimuksen maailmassa.
