Rohkeat tieteelliset avaukset uudistavat yhteiskuntaa ja avaavat
uusia mahdollisuuksia niin ympäröivän maailman tarkempaan ymmärtämiseen, sairauksien
hoitoon tai uusiin teknologioihin. Täten luulisi kaiken tutkimuksen pyrkivän
olemaan rohkeaa ja uudistavaa sekä yhteiskunnan haluavan tukea tätä. Tosiasia kuitenkin
on että valtaosa tutkimuksesta on vanhojen löydösten variointia, tai nykyään
niin muodikasta soveltamista. Mitä sitten on tieteellinen rohkeus ja miten sitä
voisi ruokkia ? Tieteellinen rohkeus voitaneen käsittää uskalluksena tehdä hypoteesin
pohjalta uusia tieteellisiä avauksia, vaikka näille avauksille ei olisi kovinkaan
vahvaa perustaa aikaisemmissa tuloksissa. Rohkeutena voidaan pitää myös sitä,
että olemassa olevista tuloksista lähdetään tarkemmin tutkimaan niitä vähiten
sillä hetkellä tunnettuja tai arvostettuja näkökulmia. Rohkeutta osoittaa myös
se, että riittävän pitkäjänteisesti paneudutaan tietyn ongelman ratkaisuun kokonaisvaltaiseen
ratkaisuun, vaikka matkalla tulisi merkittäviäkin haasteita, ja vaikka kanssatutkijat
lähtisivät seuraamaan sillä hetkellä muodikkaampia tutkimusteemoja.
Mikseivät kaikki tutkijat sitten ole rohkeita? Rohkeus varmaankin
sopii toisille työfilosofiaksi paremmin kuin toisille ja tähän vaikuttanee
suuresti myös kokemukset uran aiemmista vaiheista. Niille tutkijoille joilla
olisi halu, kyky ja pyrkimys olla tieteellisesti rohkeita, tärkeimmät
tieteellistä rohkeutta rajoittavat tekijät Suomessa ovat sekä visioton tiedepolitiikka,
että rahoitusmallimme, jossa tutkijan
odotetaan osoittavan uudistuneensa korkeintaan neljän vuoden sykleissä. Rahoituksen osalta Suomessa ongelmana on myös
se, että myönnetyt rahoitukset ovat summiltaan niin vähäisiä, että ne eivät
edes useinkaan riitä edes ehdotettujen hankkeiden läpiviemiseen, saati sitten
että niiden turvin voisi tehdä riskaabeleja uusia avauksia, jotka kuitenkin
ovat elinehto todellisille läpimurroille.
Se mikä oikeasti rohkaisisi rohkeuteen olisikin perusrahoitus,
joka mahdollistaisi kohtuullisen tutkimusaktiviteetin ylläpitämisen ilman
pelkoa sen menettämisestä yksittäisten epäonnistumisten sattuessa; kunhan
pitkässä juoksussa tutkija osoittaisi pystyvänsä kansainvälisesti merkittävään
tutkimukseen. Liittyen sekä rahoitukseen, että visiottomaan tiedepolitiikkaan, Suomen
erityisongelmana on tutkitusti vielä se, että yliopistojenkin rahoitus perustuu
verrattuna muihin maihin erittäin paljon tutkinto -ja julkaisusuorituksiin
riippumatta niiden vaikuttavuudesta. Kun lisäksi OKM:n palkitsemiskriteereissä huipputason tutkimus on vain häviävän
pieni tekijä, niin on turha odottaa yliopistoilta pitkäjänteistä
korkeatasoiseen riskitutkimukseen satsaamista. Tukevan ja pitkäjänteisen
perusrahoituksen merkityksestä todellisten läpimurtojen kannalta puhui vahvasti
äskettäin Times higher educationin haastattelussa myös vuoden 2011 fysiikan
nobelin saanut Kalifornialainen professori Saul Perlmutter. Hänen tulkintansa oli
se, että nykyisessä rahoitusmallissa hän ei koskaan olisi voinut tehdä
mullistavaa havaintoansa maailmankaikkeuden laajentumisesta. Ainoastaan se,
että hänen työnsä tunteva laitoksen johtaja uskoi häneen ja antoi hänelle
perusrahoituksen turvin mahdollisuuden ottaa riskejä ja epäonnistua ilman
jatkuvaa pelkoa siitä miten hän raportoisi työn tuloksia seuraavan
hakukierroksen yhteydessä.
Euroopasta kuitenkin löytyy useampia esimerkkejä joissa näkyy
selkeästi se että tiedehallinto ja rahoittajat uskovat siihen että jos tutkija
on osoittanut olevansa hyvä niin hän sitä myös on, ja tulee myöskin
tulevaisuudessa olemaan. Esimerkkejä näistä ovat useat Saksalaiset ja
Sveitsiläiset yliopistot, jotka tarjoavat professoreilleen juuri esitetyn
kaltaista tukea, sekä mielenkiintoiset Belgian Methusalem, ja Hollannin Oncode
rahoitusmallit. Näistä erityisesti jälkimmäinen on todellinen riskirahoitus koska
niihin aiemman menestyksensä perusteella valitut saavat ilman
tutkimussuunnitelmaa satojen tuhansien vuosittaisen rahoituksen periatteella
”no-string-attached”, eli tee mitä haluat, kunhan se on merkittävää. Methusalem rahoitusohjelma
taasen rahoittaa todellisia alansa huippututkijoita uran myöhäisemmässä
vaiheessa 7-vuotisella uusiutuvalla rahoituksella joka voi olla jopa
900 000 vuodessa. Suomalaisessa järjestelmässä sen sijaan tuntuu
olevan johtoajatuksena se että kenenkään pää ei saa nousta toisen yläpuolelle.
Sen sijaan että munia laitettaisiin samaan koriin ja tuettaisiin jo kannuksensa
näyttäneitä kansainvälistä tasoa olevia tutkijoitamme, munia viskotaan pitkin
mäkeä ja toivotaan että edes yksi pysyisi ehjänä. Tästä suunnasta huolestuttavin uutinen ovat hallituksen ja Akatemian
pohdinnat jopa akatemiaprofessuurien lakkauttamisesta.
Jos Suomea kuitenkin joskus tulevaisuudessa kohtaisi sellainen onni
ja ihme, että meillä alettaisiin hallitustasolla arvostamaan tiedettä, ja sen
taso haluttaisiin palauttaa Eurooppalaiselle tasolle rohkealla
tiedepolitiikalla, niin mikä voisi olla se Suomalainen Metusalem tai Oncode? Yksi
ehdotuksistani olisi nuorten omaa tutkimuslinjaa perustavien tutkijoiden
ainutlaatuisen hyvä tuki ensimmäisen kymmenen vuoden ajalle tieteen alasta ja
yliopistosta riippumatta. Tämä akatemiatutkijan ja yliopistojen tenure-trackin
yhdistelmä höystettynä tutkimustuella olisi varmasti merkittävä vetovoimatekijä
Eurooppalaisittainkin. Varttuneemmille tutkijoille harkitsisin
akatemiaprofessuurien lakkauttamisen sijasta erityisen hyvin tuettua ja
Metusalem ohjelman hengessä pitkäkestoista tukea noin 10:lle parhaalle
kansainväliselle huipullemme tieteen alasta riippumatta. Voisin kuvitella miten
nykyisessä OKM:ssa ja hallituksessa tuhahdeltaisiin näille ajatuksille. Heidän
dogmanahan on se että Suomen tieteen ongelma on yliopistojen ja tutkijoiden
tehottomuus ja laiskuus. Siihen ei todellakaan lääkkeeksi sovi rohkea parhaiden
tutkijoiden tukeminen koska pelkona olisi että sitten ne parhaatkin alkaisivat
levätä laakereillaan. Tuhahtelun sijasta
OKM:n kannattaisi kysyä mitä kuuluu Akatemiaprofessori
Kari Alitalolle kun hänelle on myönnetty jo toistakymmentä vuotta sitten
toistaiseksi voimasssa oleva Akatemiaprofessuuri? Onko hän jäänyt makaamaan
laakereille? Ei, sen sijaan hän on jatkanut tieteellisesti rohkeana ja
jatkuvasti uusiutunut huippututkijana koska hän on uskaltanut tehdä niin.
Miten sikamarkkinat sitten liittyy tieteelliseen
rohkeuteen ? Leuvenin kaupunki Belgiassa sai vuonna 1425 oikeuden perustaa
yliopiston sen vuoksi että toiselle Belgialaiselle kaupungille annettiin oikeus
pitää sikamarkkinoita. Koska sikamarkkinat olivat siihen aikaa huippubisnestä, Leuvenilaiset
olivat luonnollisesti päätöksestä katkeria. Tänä päivänä Leuvenin katolinen yliopisto
(KU Leuven) on Euroopan parhaiden yliopistojen joukossa ja koko alueen ylpeys
sekä taloudellinen veturi. Sikamarkkinat saaneesta kaupungista kukaan ei ole sen
sijaan kuullut vähään aikaan. Tämä tarina kertonee siitä miten tärkeää tieteessäkin
on se että on rohkeutta luopua vanhasta ja uusiutua. Erona vain Belgian ja Suomen
välillä on se, että Belgiassa valtio on tutkijoiden puolella, Suomessa tutkijoita
vastaan. Kun tiedät että sinua tuetaan, niin on huomattavasti helpompaa olla
rohkea.