OECD
oikeassa, Suomen tiedepolitiikka on syvältä
OECD
toistaa uusimassa raportissaan huolensa Suomen tiede –ja innovaatiojärjestelmän
heikkouksista ja erityisesti rahoitusleikkauksista (http://www.hs.fi/talous/art-2000005079931.html).
Tiederahoituksen leikkaukset, ja jo pitkään kestänyt jälkeenjääminen
kansainvälisestä tasosta, ovat vakavasti heikentäneet Suomen
innovaatiopotentiaalia. Kuitenkin ehkä vielä vakavampi ja pysyvämpi ongelma on
tiede –ja innovaatiopolitiikan taso Suomessa. Viimeaikaisten ulostulojen
perusteella tiedepolitiikasta vastuussa olevalla ministerillä Sanni
Grahn-Laasosella (Kok.), eikä opetus ja kulttuurministeriöllä (OKM) ei ole edes
alkeellisinta käsitystä siitä mistä johtuu jo kymmenen vuotta kestänyt Suomen
tieteen tason laskeminen. Vielä tätäkin vakavampi ongelma on se että OKM ei ymmärrä
sitä miten ministeriön omat toimenpiteet vain kiihdyttävät tätä kehitystä. Esimerkkejä
huonosta tiedepolitiikasta on lukuisia, mutta selvimmin tämä tuli esille
allekirjoittaneen keskustelussa kansliapäällikkö Lehikoisen kanssa A-studiossa
11.1.2017 (http://areena.yle.fi/1-3929871).
Keskustelussa Lehikoinen ei suostunut ymmärtämään että OKM:n asettamat
kriteerit yliopistojen rahoitukselle ruokkivat huonotasoisten tutkintojen
tehtailua sen sijaan että yliopistot tukisivat korkeatasoista tiedettä ja
innovaatioita. Käytännössä tämä heijastuu yliopistojen toimintaan siten että
ns. uudistuksetkin tehdään ilman minkäänlaista tieteellistä kunniahimoa, ja
vain sillä motivaatiolla että täytetään OKM:n rahoituksen ehtona juuri sillä
hetkellä olevat vaatimukset. Tämän tiedepolitiikan heijastuksista käsivät
ennekaikkea ne tutkijat jotka yrittävät kilpailla kansainvälisellä tasolla tutkijoiden
kanssa jotka toimivat maissa joissa hyvän tiedepolitiikan ja korkeatasoisen
tieteen arvo on tunnistettu. Allekirjoittanut vieraili juuri viime viikolla
Iso-Britanniassa kolmessa eri yliopistossa ja inspiroivassa ilmapiirissä
työskentelyn jälkeen paluu kotimaahan oli jälleen todella karu kokemus.
Seuraavana työpäivänä oma yliopistoni osoitti konkreettisislla rakenteellisilla
toimenpiteillä että korkean tason tieteen tekemiseen vaadittavat uudistukset korvattiin
hallinnolle helpommalla, ja riskittömämmällä vaihtoehdolla. Debattia näiden kahden
vaihtoehdon absoluuttisesta paremmuudesta tieteen tason ja
innovaatiopotentiaalin kehittymisen suhteen ei kannata edes käydä koska
tutkijoiden ajama (ja yliopiston hylkäämä) malli oli se mihin ne muut meitä
paremmat tiedemaat ovat yksimielisesti päätyneet.
On
selvää että hallitus on joutunut puolustuskannalle tiedepolitikkaan, sekä tiederahoitukseen
kohdistuvan julkisen kritiikin, että opposition täysin oikeutetun painostuksen
vuoksi. Korketasoista tiedettä tekevän tutkijan näkökulmasta se miten tähän
paineeseen on vastattu kertoo ainoastaan jälleen kerran siitä miten
vieraantunut OKM on tieteestä ja tiedepolitiikasta. Rahoitusta on asetettu
pohtimaan Lehikoisen johtama työryhmä jossa on hyvin vahva ministeriöiden ja elinkeinoelämän
edustus. Suomen Akatemian läsnäolo toimikunnassa on luonnollisestikin hyvä
asia, mutta koska Akatemia on suoraan OKM:n alainen toimija ja noudattaa OKM:n
tiedepoliittisia näkemyksiä, on helppo
nähdä miten rajatut ovat Akatemian vaikutusmahdollisuudet. Sen sijaan
työryhmässä ei ole yhtään aktiivisesti tiedettä tekevää edustajaa. Tähän
kiteytyykin Suomen tiedepolitiikan suurin yksittäinen ongelma. Tiedepolitiikkaa
ohjaa ja siihen pääsevät pääosin vaikuttamaan tahot ja henkilöt joilla ei ole
mitään kokemusta siitä mitä kansainvälisen tason tieteen ja innovaatioiden
kehittäminen vaatii. Olemme uuteen tietoon tukeutuva maa jonka tiedepolitiikkaa
OKM:ssa ohjaavat filosofian maisterit joiden kosketus tieteeseen rajoittuu
pro-gradutyöhön vuosien takaa. Lukuisten johtavien Suomalaisten tutkijoiden
kanta on että asiantuntijuuteen perustuvan tiede-innovaatioministeriön
perustaminen olisi paras keino Suomen tieteen ja innovaatiotoiminnan suunnan
muuttamiseksi. Tämän tavoitteen taakse voisi oppositio yhdistyä ensi
eduskuntavaalien alla.
