Polarisoivaa TKI politiikkaa mutta ei euroakaan tutkijalähtöiseen tieteeseen

Orpon hallituksen tiederahoituspäätökset ovat nyt ulkona ja valitettavasti yllätyksiä ei tullut. Positiivista päätöksissä oli se, että nykyhallitus ei perunut Marinin hallituksen tärkeintä aikaansaannosta, eli TKI rahoituslain mukaista rahoituksen vuosittaista lisäämistä ja 4% BTK osuuteen pyrkimistä. Kuitenkin kuten etukäteen pelättiin, niin rahoituksen jakautumisen painotuksissa on paljonkin valitettavia piirteitä. Rahanjaossa näkyy hyvin selvästi OKM:n viimeisen vuosikymmenen epäluulo tutkijoita ja yliopistoja kohtaan niin että euroakaan ei annettu vapaaseen tutkijalähtöiseen tieteeseen eikä yliopistojen perusrahoitukseen, vaan kaikki rahoitus kiinnitettiin jo etukäteen päätettyihin elementteihin joihin yksittäisillä tutkijoilla tai tutkijaryhmillä ei ole pääsyä. Sen sijaan esimerkiksi VTT on onnistunut erinomaisesti lobbauksessaan koska pelkästään yhteen tutkimuskenttään, eli kvanttiteknologiaan, saatiin rahoitusta kolme kertaa enemmän kuin koko Suomen Akatemian lisärahoitus. Tämä kertoo hyvin paljon yhdestä Suomalaisen tiedepolitiikan pahimmista ongelmista, eli siitä että jossain pienissä piireissä, ja joidenkin vahvojen tahojen vaikuttamana tehdään suuria TKI poliittisia linjanvetoja ilman että otetaan huomioon koko tieteemme kenttä. Vastaava päätös oli Sipilän hallitukselta akkuteollisuuden sumea tukeminen 600 miljoonalla ilman että siihen olisi ollut juurikaan muuta perustetta kuin tiettyjen tahojen vahva ”musta tuntuu” tunne, ja ilmeisen sopivat yhteydet vallan ytimeen. Omasta näkökulmastani otan esille kysymyksen, että mistä löytyy se viisaus ja perusteet sille, että näin merkittäviä rahoja tulee kansallisesti laittaa akkuteollisuuteen tai kvanttiteknologiaan eikä esimerkiksi terveysalalle, jossa kliiniset tutkimusedellytykset on ajettu alas eikä alan tutkimusryhmillä ole mitään realistisia keinoja kilpailla kansainvälisesti alan tutkimuksen rahoitusintensiivisen luonteen vuoksi. Nämä alat ovat keskenään yhtä potentiaalisia kansainvälisiä kasvualoja ja tapoja parlamentaarisen TKI työryhmän tavoitteiden saavuttamiseksi, mutta jossain OKM:n ja VM:n kulmahuoneissa tunnutaan tietävän, että vain toisia näistä kannattaa Suomessa tukea.

 Suomen Akatemian lisärahoituksen jakautumisestakin näkyy lävitse yllä mainittu OKM:n epäluulo tieteentekijöihin ja yliopistoihin. Vuoden 2024 budjetissa ei ole euroakaan lisärahoitusta uusien tutkimusideoiden toteuttamiseen, eli uusiin tutkijalähtöisiin avauksiin joilla sekä nuoret että kokeneemmat tutkijat ja tutkimusryhmät voisivat uudistaa Suomalaista tiedekenttää. Sen sijaan rahat päätettiin laittaa lippulaivoihin, jotka täyttävät juuri OKM:n vaatimukset hyvälle rahoituskohteelle. Niiden kautta ministeriö pääsee koordinoidusti hallitsemaan minkälaista tiedettä Suomessa tehdään, ja pystyy pitämään huolta siitä että suurin osa niihin käytetyistä rahoista ohjautuu TKI polun K (kehitys) ja I (innovaatio) puoleen, T:n (tutkimus) sijaan. Vastoin alkuperäistä näkemystäni Lippulaiva on kylläkin ollut yllättävän onnistunut rahoituselementti juuri jos ajatellaan osaamisen keskittämistä ja KI yhteyksien rakentamista, mutta niillä on myös hyvin vahvasti tiedettä polarisoiva vaikutus. Niiden kautta hallitaan erittäin merkittävää määrää tutkimusrahoituksesta, jota kuitenkin pääsee hyödyntämään vain kyseisissä lippulaivoissa työskentelevät tutkijat. Näillä vahvasti polarisoivilla TKI politiikan keinoilla, ilman samanaikaista merkittävää lisäystä vapaasti haettavaan tutkimusrahoitukseen, ei valitettavasti uudisteta Suomen tiedettä, eikä myöskään saavuteta parlamentaarisen TKI työryhmän perimmäisiä tavoitteita. 

Heinäkuu on tieteentekijän lempikuukausi, silloin on aikaa

Tutkijana minulla on ammatti, jossa se, että joutuu olemaan heinäkuussa töissä ei ole ongelma, vaan heinäkuu on ihan sitä parasta työaikaa. Useampana kesänä olemme perheen ottaneet kesäloman kahdessa vaiheessa siten että ensimmäinen osa on Juhannuksen ympärillä ja toinen osa sitten elokuun vaihteessa. Kun siinä välissä tulee takaisin töihin on ympärillä oleva maailma ihanasti rauhoittunut, kokoukset rajautuvat vain omien alaistenkanssa pidettäviin inspiroiviin tulospalavereihin ja kalenterissa ei ole mitään sitä sälää mikä täyttää tutkijantyöpäivät lukukausien aikana. Tämän huomaa esimerkiksi siitä, että ehtii oikeasti käydä läpi viikottain uudet alan julkaisut tärkeimmissä lehdissä. Ei siis pelkästään selaamaan otsikot ja abstraktit vaan myös ihanlukemaan ne jutut. Huomaa myös, että jää aikaa ja energiaa myös ajatella sitä mitä juuri luki, miten se liittyy omiin töihin, ja miten niitä ajatuksia voisi jalostaa tukemaan työryhmässä sillä hetkellä käynnissä olevia hankkeita. Ehtii myös kirjoittamaan pitkäjänteisesti omia artikkeleita ja katsauksia niin että ei tarvitse muistella aina uudelleen aloittaessaan, että mihin edellisellä kerralla jäikään vaan teksti alkaa elämään sormien alla aivan eri tavalla, kun sitä voi kirjoittaa jatkumona. Näiden yhteisvaikutuksena ehtii myös pohtia sitä mikä on se seuraava suunta mihin työryhmämme suuntautuu, kun syksyllä koettaa tärkeimpien rahoittajien rahoitushaut. On myös aikaa piipahtaa tutkijoiden toimistossa ihan vain katsomassa mitä sinne kuuluu, mitä tutkijan näytöllä olevat tulokset kertovat tai vain keskustella työkaverin kanssa myös muista kuin suoraan liittyvistä asioista.  Ei myöskään yhtään haittaa se, että kesäinen työpäivä voi alkaa aamu-uinnilla ulkouimalassa tai metsäkävelyllä koirien kanssa aurinkoisessa metsässä.  

Tänä positiivisena perjantaina vedän yllä olevan yhteen toteamalla, että heinäkuussa on tieteentekijän hyvä olla töissä. Siitä tunteesta kannattaa nauttia ja toivoa että se kantaa pitkälle sitten kun arki ja rutiinit syksyllä taas kaatuvat päälle. Miten väärässä tässä(kin) asiassa Alexander Stubb pystyi olemaan, kun Sipilän hallituksen esittelyssä täysin mauttomasti ehdotti, että yliopistoihin pitäisi tulla kolmas lukuvuosi koska professorit vain laiskottelevat kesät. Toivotaan tulevalta hallitukselta enemmän viisautta tässäkin asiassa ja enemmänkin pohdintaa siitä, miten voitaisiin turvata sitä että tutkijoilla olisi tieteentekemisen heinäkuu ympäri vuoden.

Editorien avautuminen vs. julkaisemisen todellisuus

Syöpäalan korkeatasoinen Nature Cancer julkaisusarja avaa viimeisimmässä editoriaalissaan heidän lähestymistapaansa kirjoittajien appeal kirjeisiin jutun hylkäyksen jälkeen(https://www.nature.com/articles/s43018-023-00593-0). Tämä on kannustettavaa avoimmuutta, mutta oman kokemukseni mukaan valitettavasti vain vahvasti pintakiilloitettua todellisuutta. Oma työryhmämme on julkaissut monta tärkeää julkaisua ”appeal” mekanismilla (eri lehdissä), eli kyllä mekanismi toimii jos kirjoittajan perusteet ovat hyvät. Se mikä tästä ulostulosta kuitenkin täysin puuttuu, on keskustelu siitä miten lehdet eivät käytännössä lainkaan perustele ns "editorial rejections" eli niitä tapauksia (erittäin yleisiä nykyään) joissa juttu palautetaan ilman ulkopuolista peer-review artikkelia. Yleensä juttu palautuu vain kommentilla "No conceptual advane tms." eli ilman mitään oikeaa syytä miksi jutusta ei pidetty. Tämä conceptual advance on todellinen selitysten roskakori johon heitetään kaikki jutut joita editorit eivät ole a) jaksaneet kunnolla lukea, b) kirjoittajat eivät olleet tarpeeksi kuuluisia julkaistaakseen lehdessä tai c) jutut joiden hylkäystä editorit eivät jaksa perustella paremmin. Itse koimme tämän juuri mainitussa Nature Cancer lehdessä joka palautti juttumme jossa ei ollut ”Conceptual advance”, mutta jonka alkuperäislöydös  (CIP2A-ToPBP1 sitoutuminen) on sittemmin toistettu Nature Cancer, Nature Communiciations ja Nature ( X 2) julkaisusarjoissa. Näiden julkaisuiden jälkeen kenelläkään ei liene enää epäselvää oliko alkuperäisessä löydöksessämme ”conceptual advance”.

Toinen mantra näissä kirjeissä on se että juttu on huolellisesti luettu ja siitä on keskustelu laajasti editorien piirissä, mutta konsensus on että juuri tämä juttu ei nyt sovi meidän lehteemme. Tähän joukkoon kuuluu viimeaikainen artikkelimme joka tuli Cancer Cell sarjasta takaisin 4 tunnissa submissiosta, eli kylläpä heillä on tehokas tapa osallistaa editorijoukkonsa kun se onnistui tuossa ajassa. Juttu nyt arvioitavana n. 20 IF lehdessä joten ehkä se olisi 4 vuoden työnteon jälkeen ansainnut ainakin sen että se olisi kunnolla luettu myös tuossa ensimmäisessä julkaisusarjassa, eikä sitä että kirjoittajille valehdellaan suoraan päin naamaa. 

 

Yhteenvetona todettakoon, että on hienoa jos editorit avautuvat työskentelytavoistaan näin julkisesti ja keskustelevat niistä esimerkiksi eri kokousten paneeleissa. Kuitenkin tosiasiallinen tilanne on että se läpinäkyvyys jota he ulostuloillaan pyrkivät korostamaan harvoin toteutuu itse arviointiprosessissa. Se mitä vähintäänkin voisi editoreilta olettaa olisi se että he jutun hylätessään olisivat tutustuneet siihen huolellisesti ja että he käyttäisivät hylkäyskirjeissä oikeita perusteita eivätkä piiloutuisi korulauseiden taakse. Silloin myös tämän kirjoituksen kimmokkeena olleen Nature Cancer editoriaalin alkuperäinen tavoite toteutuisi, eli että tutkijat ymmärtäisivät paremmin miten prosessi toimii ja miten sekä kirjoittajat ja lehtien editorit parhaiten ymmärtäisivät toisiaan jatkossa.