Mikä Suomen tiederahoituksessa on hyvää ?

Vierasmaalaisten tutkijoiden tavatessa tyypillinen keskusteluaihe on kunkin maan tutkimusolosuhteet ja rahoitus. Valitettavasti joudun kertomaan ulkomaisille kolleegoilleni surullista tarinaa Suomen tiederahoituksen ja tiedepolitiikan tilasta. Tämä tulee melkoisena yllätyksenä lähes kaikille, jotka ovat muodostaneet käsityksensä Suomen tiedeilmastosta 2000-luvulla jolloin meillä vielä oli jotain mistä olla ylpeä. Kuvasinkin yhden tällaisen keskustelun muutama vuosi sitten HS mielipidekirjoituksessa ”Istuin Japanissa muiden oman alani huippututkijoiden kanssa illallispöydässä, ja keskustelu kääntyi tutkimusolosuhteiden vertailuun maiden välillä. Kun oma vuoroni tuli, kerroin, että yliopistot eivät tue merkittävästi tutkimusta vaan Suomen Akatemian projektirahoitus on meillä tieteen perusrahoitusinstrumentti. Kerrottuani sitten juuri hakemani nelivuotisen rahoituksen määrän, jouduin aluksi korjaamaan sen, että tämä ei ollut vuosittainen myöntö, vaan rahoitus koko neljäksi vuodeksi. Sen jälkeen korjasin sen, ettemme saa hakea kuin yhtä Akatemian projektirahoitusta neljän vuoden välein. Myöskään emme saa itse päättää miten rahoituksen käytämme kokonaiskustanusmallin sääntöjen vuoksi. Tämän jälkeen sain säälinsekaisia katseita koko pöytäkunnalta. Keskustelu tyrehtyi. Voittaja oli löytynyt, sillä kenelläkään ei ollut halua enää valittaa olosuhteistaan kuultuaan tilanteen Suomessa. Useampi ulkomainen kollegani saa vuosittain yliopistoltaan pelkkänä perusrahoituksena Suomen Akatemian rahoitusmyöntöä vastaavat resurssit” (https://www.hs.fi/mielipide/art-2000002812123.html)

Kuvassa kuvakaappaus hyväksymistäni yhden tutkimushankkeen
tutkimusreagenssitilauksista 3 kuukauden ajalta. Numerosarakkeessa
reagenssien hinnat euroina.  Rahoitus näihin on saatu
ulkomaiselta yksityiseltä säätiöltä. 

Jotta kuva Suomesta ei jäisi aivan näin synkäksi, olen usein jatkanut että jos Suomessa on jotain hyvää tieteentekemisen näkökulmasta on se että täällä kilpailu ei ole aivan niin veristä kuin isoissa maissa, ja täällä voi pärjätä sillä että hieman harvemminkin saa aikaan merkittäviä löydöksiä/julkaisuja. Tämä perustuu pitkälti tutkijoiden ja yksityisten säätiöiden väliseen luottamukseen, eli luotetaan että kun on luvattu tehdä hyvää niin siitä pidetään kiinni, ja jos riittävän usein saavuttaa tulokset niin myös säätiöillä on luottamusta rahoittaa uudestaan mielenkiintoisia ideoita. Tämä ei siis missään nimessä tarkoita sitä, että tutkijat saisivat rahoitusta ilman ansoita, vaan sitä että jokaisen jutun ei tarvitse olla uusi läpimurto parhaissa lehdissä, vaan arvostetaan pitkäkestoista paneutumista aiheeseen ja kestäviä tuloksia. Tämän toivoisi olevan Suomen tiedepolitiikankin perusajatus, eli että parhaille tutkijoille luotaisiin olosuhteet jossa he uskaltavat heittäytyä pitkäkestoista paneutumista vaativiin aiheisiin joihin sisältyy korkea riski. Valitettavasti vain Suomessa ei juuri tiedepolitiikan strategiaa ole, ja tutkimuksemme on enenevässä määrin säätiöiden rahoituksen varassa, niille siis valtava kiitos siitä että täällä vielä kykenee korkeatasoista tutkimusta tekemään.

Nämä ajatukset tulivat mieleeni luettuani Syöpäjärjestöjen sivuilta hienon tarinan hyvän kolleegani Juha Klefströmin peräänantamattomuudesta pyrkimyksissään löytää oikeasti uusia tehokkaita keinoja rintasyövän hoitoon (https://roosanauha.syopasaatio.fi/tiedotteet/kohteena-rintasyovan-myc/). Olen seurannut tätä tarinaa vuosia, ja yli monen säätiöiden rahoituskauden, ja ihailen Juhaa ja kaikkia niitä jotka jaksavat näin uskoa asiaansa, ja viedä asiat loppuun asti.

Tutkimus edellä

Yliopistolain mukaan yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Yliopistojen tehtävien ytimessä on siis tutkimus ja tästä tehtävänannosta johtaen voisi helposti kuvitella, että kaikkien yliopistojen hallinnollisten päätösten kohdalla olisi tarkkaan harkittu sitä mikä on päätöksen vaikutus tutkimusedellytyksille. Käytäntö valitettavasti osoittaa, että asia on useimmiten juuri päinvastoin, ja iso osa yliopistojen toimintakäytäntöihin vaikuttavista päätöksistä tehdään ilman minkäänlaista vakavaa harkintaa niiden vaikutuksesta tutkimukseen. Sen sijaan päätösten vahvimpana ajavana teemana tuntuu olevan se, miten ne helpottavat yliopiston hallinnon työtä, sekä säästävät yliopistojen kustannuksia tutkimusryhmien toimintaedellytysten hinnalla. Jotta tämä jälkimmäinen tulee ymmärrettäväksi, lukijan on hyvä olla tietoinen että valtaosa tutkimusryhmien rahoituksesta tulee yliopiston ulkopuolelta, eli jos hallinto siirtää tehtäviä tutkimusryhmille, ja säästää näin yliopiston kustannuksia, joutuvat tutkimusryhmät kattamaan näiden tehtävien kustannukset kilpailulla tutkimusrahoituksella. Vähintäänkin tehtävien siirto hallinnolta tutkimusryhmille tarkoittaa sitä, että professorin ja tutkimusryhmänjohtajan aika, joka kuuluisi käyttää tutkimuksen johtamiseen, kuluu toimistotöissä, jotka yliopiston hallinnon kuuluisi tehdä ja jonka he osaisivat myös paremmin tehdä.

Yliopistoissa valta tutkimusedellytyksiin vaikuttavissa päätöksissä on pitkälti keskushallinnolla. Valitettavasti vain keskushallinnossa työskentelevillä henkilöillä ei ole usein lainkaan omakohtaista kokemusta tieteentekemisen realiteeteista, tai ainakaan siitä mitkä ovat vaatimukset nykyaikaisen kansainvälisesti korkeatasoisen tieteen tekemiselle. Näistä tieteentekoa haittaavista päätöksistä on useampia esimerkkejä omassakin yliopistossani. Kun tutkijat sitten ovat peränneet perimmäistä syytä päätökseen, on taustalta  useimmiten löytynyt motivaatio helpottaa hallinnon työtä. Toisena esimerkkinä on se, että tutkijoiden palkkaukseen vaikuttavat ns. YPJ linjaukset tehdään hallinnossa yleensä sellaisten henkilöiden toimesta joilla ei ole minkäänlaista kosketusta tutkimukseen, eikä kykyä ymmärtää päätöksenteon kohteena olevan henkilön tieteellistä potentiaalia. Näin päädytään lähes aina ratkaisuun että vaikka ko. henkilön esimies olisi vakuuttunut että hänen laitoksensa budjetista olisi varaa maksaa merkittävää kansainvälistä uraa tekevälle tutkijalle korkeampaa palkkaa kuin tutkijoille keskimäärin, niin hallinnon virkanaisen esitys rehtorille on yliopiston kirjoittamattoman tasapäistämispolitiikan mukaisesti juuri se sama kuin kaikille muille tutkijoille. Näin hallinnon asiantuntemattomalla päätöksellä tulee mahdottomaksi tehdä strategisia rekrytointeja, ja kilpailla edes näennäisesti palkoilla muiden yliopistojen kanssa. Tämä taasen syö tutkimuksen tasoa ja vaikuttaa yliopiston menestymiseen.

Rehtoraattien ja hallinnon tulisikin ymmärtää että kuten yliopistolaissa sanotaan, niin loppujen lopuksi yliopistoissa kaikki lähtee tutkimuksesta. Tutkijat ovat ne jotka tekevät jokaisesta yliopistosta erilaisen, ja joista yliopistot tunnetaan. Jos heidän tutkimuksensa vaikutus poistettaisiin, niin esimerkiksi eri kurssien oppisisällön suhteen jäljelle jäisi vain oppikirjaopetus. Minkäänlaista vastakkainasettelua tutkimuksen ja opetuksen suhteen tässä ei ole tarkoitus rakentaa, vaan enemmänkin mallina tulisi olla että kaikki yliopisto-opettajat voisivat ammentaa sisältöä opetukseensa juuri omasta, tai ainakin omassa yliopistossa tehdystä tutkimuksesta Myöskään jos ei olisi tutkimusta, niin ei myöskään olisi jatkotutkintoja, eivätkä yliopistot voisi kasvattaa ammattitutkijoita palvelemaan isänmaata. Kaiken kaikkiaan yliopistojen rehtoraatin ja hallinnon tärkein tehtävä olisi varmistaa että juuri heidän oman yliopistonsa tutkijoilla olisi parhaat mahdolliset työskentelyolot. Ilman tutkijoita ei myöskään olisi juurikaan tarvetta hallinnolle. Viisas rehtoraatti peilaisi hallinnon päätöksiä yliopistonsa parhaiden tutkijoiden kanssa ennen päätöksen tekoa, ja kysyisi miten he näkevät päätöksen vaikutukset tieteentekemiseen. Olisi myös hyvin tärkeää, että rehtoraatti ja hallinto säännöllisesti kysyisi tutkijakunnalta kuinka he voivat, ja mitkä olisivat tärkeimpiä toimenpiteitä joilla heidän työskentelyolosuhteitaan voitaisiin parantaa. ”Tutkimus edellä” tulisikin siis olla jokaisen menestystä tavoittelevan yliopiston johtoajatus, ja tämä ajatus tulisi olla selkäytimessä jokaisella yliopiston työntekijällä; niin tutkijoilla, hallintohenkilöstöllä, opettajilla, rehtoreilla, että siivoojalla.

Kirjoitus tullaan julkaisemaan kolumnina marraskuussa Solubiologi lehdessä 

Rinteen hallitusohjelma muuttaa tiedepolitiiikan suuntaa

Hallitusohjelman luonnos on nyt julkistettu. Tieteen näkökulmasta ohjelmassa positiivinen pohjavire ja ensimmäistä kertaa vuosikymmeneen meillä on hallitus joka näyttää uskovan siihen että korkeatasoisen tieteen ja innovaatioiden kautta voidaan parantaa tuottavuutta ja hyvinvointia. Tämä viesti on tärkeämpää kuin mikään yksittäinen rahoituspäätös koska jos tätä seurataan niin silloin tiedepolitiikkaa voidaan muuttaa siihen suuntaan mikä loppujen lopuksi tuo myös resurssit. Rahoitusesityksissä olisin toivonut Suomen Akatemian suoraa tukemista yliopistojen sijaan, mutta jos tiedepolitiikka muuttuu niin että yliopistoille palautuu autonomia, niin silloin on myöskin mahdollista että yliopistot ohjaavat osan uudesta rahoituksesta korkeatasoiseen tieteeseen.

Alla esitetyt rakenteelliset muutokset vaatisivat että tiedepolitiikkaa johtaisi siihen keskittyvä ja asiantunteva ministeriö. Jään ikuisena optimistina odottamaan että huomenna julkistettavassa hallituksessa se 19:sta ministeri on Suomen ensimmäinen tiede -ja innovaatioministeri.

Alla poimittuna suoraan tiede -ja innovaatiopolitiikkaan liittyvät maininnat hallitusohjelmaluonnoksesta:

-Talouskasvu perustuu Suomessa ennen kaikkea tuottavuuden kasvuun, ja tuottavuuden kasvun tärkeimmät tekijät ovat osaaminen ja innovaatiot. Toimiva hyvinvointivaltio, toimiva infrastruktuuri, koulutus, tutkimus ja tiivis kiinnittyminen maailmantalouteen ovat Suomen taloudellisen menestyksen ja kasvun perusta. Nämä tekijät vahvistavat toinen toisiaan. Hallituksen talouspolitiikka tähtää tämän perustan vahvistamiseen.

-Suomen tutkimus-, kehitys- ja innovaatiomenot ovat n. 2,8 prosenttia bruttokansantuotteesta, kun tavoitteeksi on asetettu 4 prosenttia vuoteen 2030 mennessä. Nyt on aika investoida TKI-toiminnan kautta uuteen pitkäjänteiseen kasvuun.

-Kiinnittymällä kansainvälisiin kysyntävetoisiin ekosysteemeihin yritykset, tutkimuslaitokset ja korkeakoulut ja muut oppilaitokset luovat yhteistyössä uutta liiketoimintaa ja huippuluokan innovaatioita. Näin on mahdollista vahvistaa viennin merkittävää kasvua nykyisestä. Panostamalla lisäksi ohjelmallisesti kansainväliseen kasvuun sekä vahvaan yrittäjyyspolitiikkaan kykenemme monipuolistamaan elinkeinorakennetta ja luomaan kestävän kasvun edellytyksiä kaiken kokoisille yrityksille.

-Kasvua tuetaan panostamalla TKI-toimintaan, kehittämällä uusia toimintamalleja julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyönä sekä lisäämällä kansainvälisten huippuosaajien määrää.

-Suomi kehittyy merkittävästi tutkimus- ja innovaatiotoimintaympäristönä, sekä aineettomat ja aineelliset investoinnit lähtevät kasvuun.

-Laaditaan tiekartta TKI-panosten nostamiseksi 4 %:iin ja Suomen kehittämiseksi maailman parhaaksi innovaatio- ja kokeiluympäristöksi.

-Käännetään Suomen TKI-panostukset kasvu-uralle. Yksityisten TKI-rahojen määrän nostamiseksi resurssien lisäysten painopiste on avustusmuotoisessa yritysvetoisten yrityksiä, korkeakouluja ja tutkimuslaitoksia sisältävien yhteishankkeiden tukemisessa.

-Kehitetään julkisen ja yksityisen sektorin innovaatiokumppanuusmallia. Innovaatio- ja tutkimuspolitiikan ylittävää johtamista ja kasvupolitiikan koordinaatiota vahvistetaan läpi valtionhallinnon.

-Sekä julkinen että yksityinen tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminta on käännettävä kasvu-uralle, jotta voimme luoda uutta kasvua globaalien megatrendien ratkaisemisesta. Perinteisten menestysalojemme rinnalla hiilineutraalisuus, ekologiset investoinnit, kierto- ja biotalous ja resurssiniukkuus synnyttävät uusia suomalaisen teollisuuden kasvutarinoita, rakennuspalikoita hyvinvoinnillemme.

-Talous kukoistaa, kun yhteiskunta ja yritykset investoivat kasvun lähteisiin. Korkeasti koulutettu, osaava työvoima tutkimusmyönteinen ilmapiiri ja uusien teknologioiden ennakkoluuloton hyödyntäminen ovat 2020-luvun valttikortteja. Näistä on pidettävä kiinni jatkossa.

-Vahvistetaan ennakoitavan ja pitkäjänteisen perusrahoituksen roolia korkeakoulurahoituksessa. Toteutetaan indeksikorotukset täysimääräisinä koko hallituskauden ajan.

-Selvitetään tutkimusrahoituksen ennakoitavuuteen, pitkäjänteisyyteen ja hyödynnettävyyteen liittyvät haasteet ja mahdollisuudet. Luodaan selvityksen pohjalta toimenpideohjelma tarkoituksenmukaisen tutkimusrahoituksen toteuttamista varten.

-Suomeen laaditaan pitkän aikavälin suunnitelma, jonka avulla TKI-toimintaympäristö paranee, ja sitä kautta yksityisten ja julkisten investointien ja rahoituksen taso nousee neljään prosenttiin bruttokansantuotteesta vuoteen 2030 mennessä.

-Luodaan nykyisten toimintamallien pohjalta edellytyksiä eri puolilla Suomea toimiville korkeakoulujen, tutkimuslaitosten ja yritysten muodostamille osaamiskeskittymille.

-Innovaatio- ja tutkimuspolitiikan ylittävää koordinaatiota ja johtamista on vahvistettava läpi valtionhallinnon.

-Edistetään Suomen houkuttelevuutta kansainvälisten sekä kotimaisten yritysten tutkimus- ja kehitystoiminnan sijoitusmaana.

-Vahvistetaan suomalaisen tutkimus- ja tiedeyhteisön kansainvälistä kilpailukykyä ja vetovoimaa panostamalla tutkimusympäristöihin ja tutkimusinfrastruktuureihin.

-Vahvistetaan luottamusta korkeakoulujärjestelmän ja korkeakouluyhteisöjen sisällä. Tuetaan korkeakouluja toimintansa omaehtoisessa kehittämisessä, vahvuuksiensa löytämisessä sekä keskinäisessä työnjaossa ja yhteistyön kehittämisessä.

-Toteutetaan arviointi eri hallintomuotoisten yliopistojen sisällä hallinnollisen autonomian tilasta ja sen suhteesta perustuslain vaatimuksiin. Arvioinnissa huomioidaan kolmikantainen yliopistodemokratia.

-Vahvistetaan edelleen strategiarahoituksen läpinäkyvyyttä ja avoimuutta. Korkeakoulujen autonomiaa ei heikennetä.