Otin kantaa parlamentaarisen TKI-työryhmän työhön

Kommenttini parlamentaarisen TKI-työryhmän avoimeen kyselyyn osoitteessa https://www.otakantaa.fi/fi/hankkeet/663/osallistuminen/1190/kysely/

TKI:ssa perustutkimus on kaiken perusta ja sen päälle rakentuu niin koulutus, kehitys kuin innovaatiotkin. Tutkimustulosten laatu määrittää tuotekehityksen läpimurtopotentiaalin, sillä jos alkuperäinen tutkimuslöydös on transformatiivinen on huomattavasti suurempi todennäkoisyys sille että myös siihen perustuva tuotekehitys tuottaa transformatiivisia tuotteita. Lisäksi tärkeä osa korkeatasoisen tutkimuksen vaikutuksesta ympäröivään yhteiskuntaan ja kilpailukykyymme tulee ns. hiljaisesta tiedosta, joka on tutkijoiden tiedossa ja käytettävissä jo vuosia ennen tutkimustulosten julkaisemista eli sitä, milloin kilpailijat saavat tiedon käyttöönsä. Täten korkeatasoista tutkimusta täytyy tehdä Suomessa eikä sitä voi kopioida ulkomailta. Optimaalisessa tilanteessa tätä hiljaista tietoa siirtyy jatkuvasti myös paikallisesti ja kansallisesti tutkimusorganisaatioiden ja liike-elämän välillä tarjoten liike-elämälle merkittävän kansainvälisen kilpailuedun. Toisaalta taas yliopisto ja korkeakoulukoulutuksen osalta kilpailukykymme perustuu siihen miten korkeatasoista opetusta opiskelijamme saavat näissä organisaatioissa työskenteleviltä opettajilta ja tutkijoilta. Ainoastaan jos opetus perustuu paikalliseen ja kansalliseen edelläkävijyyteen, voidaan olettaa, että koulutus tuottaa asiantuntijoita joiden tietotaito ylittää perusoppikirjamateriaaliin perustuvan tason. Täten tutkimusorganisaatioissa tehtävän tieteen taso määrittää yhteiskuntamme osaamistason, ja sitä kautta kykymme kehittää ainutlaatuisia tuotteita. 

 

Tärkein syy siihen miksi monella tieteen alla perustutkimuksen taso on Suomessa laskenut verrattuna kilpailijamaihin, on se että Suomalaisilla tutkijoilla ja tutkimusryhmillä on käytettävissään merkittävästi vähemmän rahallisia resursseja tutkimustulosten tuottamiseen. Syy siis ei löydy ekosysteemeistä, profiloinneista, verkostoitumisesta, kansainvälisyydestä tai minkään vastaavan puutteista, vaan yksinkertaisesti rahan puutteesta. Siten tärkein toimenpide Suomen tieteen tason (ja sitä kautta kehitys ja innovaatiopotentiaalin) nostamiseksi olisi merkittävä tieteentekemiseen suoraan kohdistuvan resurssoinnin lisääminen. Tähän tulisi pyrkiä kahdella toisiaan tukevalla, ja työryhmän TKI-järjestelmän kehittämisen periaatteisiin tukeutuvalla toimenpiteellä: 

 

1) Suomen Akatemian vapaasti haettavien tutkimusmäärärahojen kaksinkertaistaminen, eli saattaminen kansainväliselle tasolle.  Jotta tämä muutos olisi vaikuttava tulisi samalla poistaa kaikki säännöt, jotka estävät rahoituksen käyttämisen korkeatasoisen tutkimuksen kulujen kattamiseen hakijan parhaaksi näkemällä tavalla. Näihin kuuluu esimerkiksi sääntö, että yleiskustannuslisää maksetaan tutkimusorganisaatioille ainoastaan henkilökuluista, eikä muista tutkimuskuluista. Tämä sääntö yksinään estää merkittävästi korkeatasoisen tutkimuksen suorittamisen. Lisäksi rajoitus, että yksittäisellä hakijalla saa olla vain yksi samanaikainen tutkimusmääräraha tulisi poistaa. 

 

2) Tutkimusorganisaatioiden perusrahoituksen suoritusperusteisuuden merkittävä vähentäminen. Nykyisessä OKM:n rahoitusmallissa yliopistoja palkitaan pääosin tutkinnoista, ja tieteen tason merkitys yliopistojen rahoituksessa on hyvin marginaalinen. Tämä ohjaa yliopistoja tutkintotehtailuun eikä yliopistoilla ole taloudellista insentiiviä panostaa tutkimuskuluihin tutkimusryhmien ja tutkijoiden tasolla. Jos yliopistoille luotaisiin yliopistolain tarkoittama autonomia myös rahoituksen osalta, olisi yliopistoilla mahdollisuus sijoittaa korkeatasoisen tutkimuksen tukemiseen, ja se puolestaan loisi yliopistojen välille tervettä kilpailua tieteen tasolla, eikä tutkintomäärillä kuten nykyään. 

 

Konkreettisena tavoitetilana tulisi olla se, että tutkimusorganisaatioiden tutkimusjohtajien (eli professoritason tutkijat) tutkimusresursseihin kuuluisi henkilön oman palkan lisäksi palkkaus myös 1-2 tutkimushenkilölle. Nämä tutkimusorganisaation tutkimusryhmälle resursoimat henkilöt mahdollistaisivat pitkäjänteisen ja ennustettavan tutkimushankkeiden toteuttamisen riippumatta juuri sen hetkisestä tutkimusryhmän ulkoisesta rahoituksesta. Tutkimushenkilöstö myöskin mahdollistaisi todellisten riskiprojektien kokeilemisen koska niissä epäonnistuminen ei vaarantaisi tutkimusryhmän muuta rahoitusta. Tällainen malli on käytössä lukuisissa kilpailijamaissa eli vaikka se nykyisessä tilanteessa Suomessa vaikuttaa lähes utopistiselta tavoitteelta, se on se tilanne, jota vastaan kilpailemme ja jos siinä kilpailussa haluamme pärjätä on myös resurssiemme vastattava kilpailijoiden resursseja. 

 

Yhteenvetona todettakoon, että Suomessa on käynnissä tieteentekemisen hätätila resurssoinnin jäätyä merkittävästi jälkeen kilpailijoista. Tämän seurauksena seuraava sukupolvi ei näe Suomea millään tavoin houkuttelevana työskentely-ympäristönä ja käynnissä onkin ennennäkemätön aivovuoto tutkimuksesta sekä ulkomaille että muihin tehtäviin. Aikaa tilanteen korjaamiseen on hyvin niukasti ja toimenpiteiden tulee olla merkittäviä, jotta uskottavuus palautuu. Työryhmän täytyy siis saavuttaa konkreettisia tuloksia, jotka kyetään raportoimaan konkreettisesti parantuneina tieteentekemisen edellytyksinä. Tutkijoita ei kiinnosta % osuudet BTK:sta vaan se että onko heillä käytössä rahoitusta, jolla voi maksaa palkkoja, laskuja ja tutkimusedellytyksiä samalla tavalla kuin kilpailevat tutkijat pystyvät kilpailijamaissa.

 

 

 

Kauas pilvet karkaavat, niin tiedekin

Viimeiset kolme päivää olen virtuaalisesti kuunnellut syövän hoitoresistenssiin keskittyvää kokousta, jossa maailman parhaat ekspertit ovat esitelleet uusimpia löydöksiä. Jo etukäteen oli tiedossa, että tämä olisi ehdottomasti korkeatasoisin kokous sitten epidemian alkamisen, ja ajattelinkin että osallistuminen on hyvä tapa muistuttaa itseäni siitä missä kentällä mennään.  Monet esitelmistä olivat yksinkertaisesti fantastisia. Oli kuin jännitysnäytelmää tai upeasti kirjoitettua elokuvaa olisi katsellut; Niin hienosti työt oli tehty ja niin hämmästyttäviä uusia yhteyksiä on löydetty esimerkiksi ruokavalion, syöpäkudosta ympäröivien normaalia solujen, ja esimerkiksi aivan perusmekanismien kuten aminohapposynteesin vaikutuksista syöpälääkevasteisiin. Tämä siis äärimmäisen stimuloivaa ja potilaiden kannalta rohkaisevaa. 

 

Se mikä henkilökohtaisesti ei ollut rohkaisevaa, oli huomata kuinka kaukana alan huiput ovat Suomessa tehdystä syöpätutkimuksesta, ja ennen kaikkea minkälaisilla resursseilla syöpätutkimusta voidaan tehdä muualla. Kun katsoi esityksiä ja hiemankaan summeerasi päässään mitä yhdessä tarinassa näytettyjen kokeiden kustannukset olisivat, ja minkälaisia yhteyksiä perustutkimuksen ja kliinisen syöpätutkimuksen välillä ne ovat vaatineet, kävi yksiselitteisen selväksi että olemme pudonneet kelkasta jo pitkän pitkän suoran toisella puolen. Lähinnä huvitusta herättää, kun ajattelee miten Suomessa pidetään seminaareja joissa Suomea kuvaillaan yksilöllisen syövänhoidon mallimaana, ja kuitenkaan ei olla saatu yli kymmenen vuoden yrittämisellä aikaiseksi syöpäkeskuksia joissa paikallisten perustutkimuslöydösten translaatio olisi mahdollista. Kun samat 10 vuotta on kliinisen tutkimuksen resursseja ajettu armottomasti alas on käytännössä tapettu mahdollisuudet potilaiden uusiin hoitoihin tähtääviin translaationaalisiin tutkimuksiin. Jos taas ajattelen asiaa puhtaasti oman tutkimusryhmäni kannalta, niin totta kai on myös niin että näillä maailman huipulla on luultavasti terävämmät hoksottimet kuin allekirjoittaneella, ja enemmän rohkeutta lähteä täysin uusille poluille. Toisaalta kyllä se rohkeus tulee hyvin paljon siitä, että yksikertaisesti vain pystyy tekemään niin massiivisesti. Olisikin suorastaan ihme, jos niillä panostuksilla ei jotain uutta löytyisi. Oma työskentelemme vaikuttaa siinä rinnalla suoranaiselta näpertelyltä, mutta ehkä jos sen näpertelyn fokusoi kunnolla voi täältä pohjolan perukoilta näillä resursseilla jonkun palapelin palasen saada paikalleen.