Tiede edellä

Tämän aamun uutinen   tiede- ja k ulttuuriministeri Annika Saarikon siirtymisestä valtiovarainministeriksi herättää kysymyksen kuka on   hallituksen  seuraava tied e-   ja kulttuuriministeri. Odotukset seuraavalle tied e-   ja kulttuuriministerille eivät ole järin korkealla jos mittatikkuna käytetään kahden edeltäjän saavutuksia tiedepolitiikan saralla.   Mutta voisiko kuitenkin olla, että  kolmannella yrittämällä  saisimme  tiedeministerin ,  joka tekeekin jotain tieteentekemisen edellytysten eteen?   J o se ,   että tuleva tied e ministeri edes mainitsisi tieteentekemisen ongelmat , tai halunsa tehdä jotain niiden poistamiseksi   yhdessäkin   julkisessa  ulostulossa on olisi jo merkittävä saavutus   Suomalaisten  tied e ministeri e n   lyhyessä mutta tähän asti mitättömässä historiassa .   Kuten olen aiemminkin esittänyt (https://www.hs.fi/mielipide/art-2000007745841.html), niin o ma tärkein...

Eiliset uutiset  tieteen rahoituksesta leikkaamisesta  olivat henkisesti niin kylmä rätti vastoin kasvoja että ei ole oikeastaan väliä enää vaikka juuri nämä leikkaukset peruttaisiinkin. Ilman perhettä  muuttaisin   niiden seurauksena välittömästi  ulkomaille  tekemään tiedettä    enkä katsoisi hetkeäkään taakseni. Jos ainoa syy joka pitää professorit Suomessa on perhe, voidaan miettiä mille tämän maan tulevaisuus on rakennettu.    Omalla kohdallani tämä  tapahtuma  tulee pysyvästi muuttamaan sitä kuinka sitoutunut olen työhöni ja siihen miten työni kautta voisin mahdollisesti tukea yhteiskuntaa. Jos hallituksella on oikeus hallita maata täysin itsekkäiden tarkoitusperien  kautta, välittämättä lainkaan siitä onko päätökset yhteiskunnan etujen mukaisia, käytän tästä eteenpäin itsekin tätä oikeutta. Olen myös täysin menettänyt uskoni rakentavaan dialogiin tai siihen että hallitus kuuntelisi tieteentekijöiden näkemyksiä siitä...