Saisiko Suomi vihdoin tiedeministerin?

Tämän aamun uutinen tiede- ja kulttuuriministeri Annika Saarikon siirtymisestä valtiovarainministeriksi herättää kysymyksen kuka on hallituksen seuraava tiede- ja kulttuuriministeri. Odotukset seuraavalle tiede- ja kulttuuriministerille eivät ole järin korkealla jos mittatikkuna käytetään kahden edeltäjän saavutuksia tiedepolitiikan saralla. Mutta voisiko kuitenkin olla, että kolmannella yrittämällä saisimme tiedeministerin, joka tekeekin jotain tieteentekemisen edellytysten eteen? Jo se, että tuleva tiedeministeri edes mainitsisi tieteentekemisen ongelmat, tai halunsa tehdä jotain niiden poistamiseksi yhdessäkin julkisessa ulostulossa on olisi jo merkittävä saavutus Suomalaisten tiedeministerien lyhyessä mutta tähän asti mitättömässä historiassa. 

Kuten olen aiemminkin esittänyt (https://www.hs.fi/mielipide/art-2000007745841.html), niin oma tärkein toivomukseni uudelle tiedeministerille olisi se, että hän laskeutuisi OKM:n tornista keskustelemaan maan parhaiden tieteentekijöiden kanssa siitä mitkä ovat suurimmat tieteentekemisen ongelmat Suomessa. Tämä kartoitus voisi sitten toimia pohjana toimenpideohjelmalle jolla lähdettäisiin parantamaan tieteentekemisen edellytyksiä askel kerrallaan ja erityisesti niin että toimet kohdistuvat suoraan tieteentekemiseen, eikä korkeakoulupolitiikkaan tai yliopistojen toimintaan.

Jos sitten pitäisi ennustaa kuka on seuraava keskustalainen tiede- ja kulttuuriministeri niin yhtäkään kansanedustajaa keskustalta ei löydy jolla olisi minkäänlaista omaa kokemusta tieteen tekemisestä, joten tämä kriteeri voidaan unohtaa. Sukupuolien tasa-arvon nimessä voisi ajatella että valinta osuu naiseen, ja tällöin esille nousee  jo tiedeministerin tehtävässä näyttönsä jättämättä jättänyt Hanna Kosonen. Eduskuntaryhmän varapuheenjohtajista Eeva Kalli tai Hanna-Leena Mattila voisivat myöskin olla ministerivuorossa. Jos kuitenkin mieskin kelpaisi, niin oma suosikkini olisi Antti Kurvinen, jonka valintaa voisi puoltaa meritoitumien eduskuntaryhmän puheenjohtajana. Vaikka Kurvinen on pesunkestävä Keskustalaisen aluepolitiikan kannattaja, hän on kuitenkin useassa julkisessa keskustelussa osoittautunut järkipolitiikoksi, joka näyttää kykenevän erottamaan ainakin tiettyyn rajaan asti yhteisen edun puolueen edusta. Koulutukseltaan Kurvinen on oikeustieteen maisteri, joten tutkimuskokemusta hänelläkään ei ole, mutta toimiminen kaksi vuotta Rovaniemen yliopiston hallituksessa opiskelijajäsenenä on jo melkoinen meritoituminen tiedeministeriksi verrattuna muihin ehdokkaisiin, tai menneisiin tiedeministereihin. Kulttuuripuolella Kurvinen ilmoittaa olevansa kulttuurin suurkuluttaja ja erityisesti teatterin harrastaja niin näyttämöllä kuin yleisössä, joten sekin puoli on riittävän hyvin edustettuna. Saas nährä kuinka käy? 

Ensimmäinen aamu sen jälkeen kun menetin tieteentekijänä lopullisesti uskoni Suomeen.

Eiliset uutiset tieteen rahoituksesta leikkaamisesta olivat henkisesti niin kylmä rätti vastoin kasvoja että ei ole oikeastaan väliä enää vaikka juuri nämä leikkaukset peruttaisiinkin. Ilman perhettä muuttaisin niiden seurauksena välittömästi ulkomaille tekemään tiedettä  enkä katsoisi hetkeäkään taakseni. Jos ainoa syy joka pitää professorit Suomessa on perhe, voidaan miettiä mille tämän maan tulevaisuus on rakennettu. 

 

Omalla kohdallani tämä tapahtuma tulee pysyvästi muuttamaan sitä kuinka sitoutunut olen työhöni ja siihen miten työni kautta voisin mahdollisesti tukea yhteiskuntaa. Jos hallituksella on oikeus hallita maata täysin itsekkäiden tarkoitusperien kautta, välittämättä lainkaan siitä onko päätökset yhteiskunnan etujen mukaisia, käytän tästä eteenpäin itsekin tätä oikeutta. Olen myös täysin menettänyt uskoni rakentavaan dialogiin tai siihen että hallitus kuuntelisi tieteentekijöiden näkemyksiä siitä mikä tieteentekemisen nykytila Suomessa on, tai miten sitä pitäisi muuttaa. Seminaari seminaarin, ja kirjoitus kirjoituksen perään ovat tutkijat yrittäneet välittää viestiä siitä minkälaisessa hädässä tieteentekeminen Suomessa on, vailla mitään vaikutusta. Olen surullinen, pettynyt ja vihainen samaan aikaan. En siitä, että minun henkilökohtaisia etujani olisi poljettu sillä edelleen saan samaa palkkaa eläkkeelle asti vaikka alkaisin tekemään työtäni ilman tavoitetta muuttaa maailmaa tieteen avulla, vaan siitä että elän maassa jonka hallitsijat eivät ymmärrä että tieteelle voitaisiin muuttaa maailmaa. Olen myöskin hyvin surullinen siitä, että tulevat tutkijasukupolvet tulevat kärsimään tilanteesta vielä enemmän kuin minä kun parhaat tieteentekijät Suomessa menettävät motivaationsa edes yrittää saavuttaa maailman tieteen tasoa. Tilannetta tulee pahentamaan entisestään se että ne jotka voivat, pakenevat maasta vieden mukanaan valtavan määrän henkistä pääomaa jota olisi voitu käyttää tämän maan rakentamiseen.