Yliopistolain
mukaan yliopistojen
tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista
sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa
opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Yliopistojen tehtävien
ytimessä on siis tutkimus ja tästä tehtävänannosta johtaen voisi helposti
kuvitella, että kaikkien yliopistojen hallinnollisten päätösten kohdalla olisi tarkkaan
harkittu sitä mikä on päätöksen vaikutus tutkimusedellytyksille. Käytäntö
valitettavasti osoittaa, että asia on useimmiten juuri päinvastoin, ja iso osa
yliopistojen toimintakäytäntöihin vaikuttavista päätöksistä tehdään ilman
minkäänlaista vakavaa harkintaa niiden vaikutuksesta tutkimukseen. Sen sijaan
päätösten vahvimpana ajavana teemana tuntuu olevan se, miten ne helpottavat
yliopiston hallinnon työtä, sekä säästävät yliopistojen kustannuksia
tutkimusryhmien toimintaedellytysten hinnalla. Jotta tämä jälkimmäinen tulee
ymmärrettäväksi, lukijan on hyvä olla tietoinen että valtaosa tutkimusryhmien
rahoituksesta tulee yliopiston ulkopuolelta, eli jos hallinto siirtää tehtäviä
tutkimusryhmille, ja säästää näin yliopiston kustannuksia, joutuvat tutkimusryhmät
kattamaan näiden tehtävien kustannukset kilpailulla tutkimusrahoituksella. Vähintäänkin
tehtävien siirto hallinnolta tutkimusryhmille tarkoittaa sitä, että professorin
ja tutkimusryhmänjohtajan aika, joka kuuluisi käyttää tutkimuksen johtamiseen,
kuluu toimistotöissä, jotka yliopiston hallinnon kuuluisi tehdä ja jonka he osaisivat
myös paremmin tehdä.
Yliopistoissa
valta tutkimusedellytyksiin vaikuttavissa päätöksissä on pitkälti keskushallinnolla.
Valitettavasti vain keskushallinnossa työskentelevillä henkilöillä ei ole usein
lainkaan omakohtaista kokemusta tieteentekemisen realiteeteista, tai ainakaan
siitä mitkä ovat vaatimukset nykyaikaisen kansainvälisesti korkeatasoisen
tieteen tekemiselle. Näistä tieteentekoa haittaavista päätöksistä on useampia
esimerkkejä omassakin yliopistossani. Kun tutkijat sitten ovat peränneet
perimmäistä syytä päätökseen, on taustalta useimmiten löytynyt motivaatio helpottaa
hallinnon työtä. Toisena esimerkkinä on se, että tutkijoiden palkkaukseen vaikuttavat
ns. YPJ linjaukset tehdään hallinnossa yleensä sellaisten henkilöiden toimesta
joilla ei ole minkäänlaista kosketusta tutkimukseen, eikä kykyä ymmärtää
päätöksenteon kohteena olevan henkilön tieteellistä potentiaalia. Näin
päädytään lähes aina ratkaisuun että vaikka ko. henkilön esimies olisi
vakuuttunut että hänen laitoksensa budjetista olisi varaa maksaa merkittävää
kansainvälistä uraa tekevälle tutkijalle korkeampaa palkkaa kuin tutkijoille
keskimäärin, niin hallinnon virkanaisen esitys rehtorille on yliopiston
kirjoittamattoman tasapäistämispolitiikan mukaisesti juuri se sama kuin
kaikille muille tutkijoille. Näin hallinnon asiantuntemattomalla päätöksellä tulee
mahdottomaksi tehdä strategisia rekrytointeja, ja kilpailla edes näennäisesti
palkoilla muiden yliopistojen kanssa. Tämä taasen syö tutkimuksen tasoa ja
vaikuttaa yliopiston menestymiseen.
Rehtoraattien
ja hallinnon tulisikin ymmärtää että kuten yliopistolaissa sanotaan, niin loppujen
lopuksi yliopistoissa kaikki lähtee tutkimuksesta. Tutkijat ovat ne jotka tekevät
jokaisesta yliopistosta erilaisen, ja joista yliopistot tunnetaan. Jos heidän
tutkimuksensa vaikutus poistettaisiin, niin esimerkiksi eri kurssien
oppisisällön suhteen jäljelle jäisi vain oppikirjaopetus. Minkäänlaista
vastakkainasettelua tutkimuksen ja opetuksen suhteen tässä ei ole tarkoitus
rakentaa, vaan enemmänkin mallina tulisi olla että kaikki yliopisto-opettajat
voisivat ammentaa sisältöä opetukseensa juuri omasta, tai ainakin omassa
yliopistossa tehdystä tutkimuksesta Myöskään jos ei olisi tutkimusta, niin ei
myöskään olisi jatkotutkintoja, eivätkä yliopistot voisi kasvattaa
ammattitutkijoita palvelemaan isänmaata. Kaiken kaikkiaan yliopistojen
rehtoraatin ja hallinnon tärkein tehtävä olisi varmistaa että juuri heidän oman
yliopistonsa tutkijoilla olisi parhaat mahdolliset työskentelyolot. Ilman
tutkijoita ei myöskään olisi juurikaan tarvetta hallinnolle. Viisas rehtoraatti
peilaisi hallinnon päätöksiä yliopistonsa parhaiden tutkijoiden kanssa ennen päätöksen
tekoa, ja kysyisi miten he näkevät päätöksen vaikutukset tieteentekemiseen.
Olisi myös hyvin tärkeää, että rehtoraatti ja hallinto säännöllisesti kysyisi
tutkijakunnalta kuinka he voivat, ja mitkä olisivat tärkeimpiä toimenpiteitä
joilla heidän työskentelyolosuhteitaan voitaisiin parantaa. ”Tutkimus edellä”
tulisikin siis olla jokaisen menestystä tavoittelevan yliopiston johtoajatus,
ja tämä ajatus tulisi olla selkäytimessä jokaisella yliopiston työntekijällä;
niin tutkijoilla, hallintohenkilöstöllä, opettajilla, rehtoreilla, että siivoojalla.
