Takanani on 9 päivää USA:n
kiertuetta ja istuessani JFK:llä odottamassa Helsingin konetta, ryhdyin pohtimaan
näkemääni, kokemaani, ja kuulemaani. Matkan aluksi vietin kaksi päivää
kollegani vieraana Michiganin yliopiston syöpäkeskuksessa. Kyseessä on erittäin
läheinen yhteistyökumppani, jonka kanssa jaamme tieteelliset tulokset, parhaimmat
ajatuksemme sekä samanlaisen maailmankuvan. Tähän maailmankuvaan kuuluu
vakavana tavoitteena kehittää uudenlainen syövänhoidon lääkkeellinen
lähestymistapa, mutta myös se, että vaikka työ on tärkeää, niin perhe-elämä on
tärkeämpää. Ystäväni on juuri aloittanut syöpäkeskuksen kliinisen genetiikan
osaston johtajana ja kunnianhimoisen tutkimustyön johtamisen lisäksi hän näkee
säännöllisesti potilaita. Usein annetaan sellainen mielikuva, että pärjätäkseen
tutkijoiden täytyy uhrata perhe-elämänsä varsinkin USA:ssa, ja että varsinkin
USA:ssa kilpailu rahoituksesta on niin kovaa, että varsinkin näiden kahden
elämänalueen menestyksellinen yhdistäminen on käytännössä mahdotonta. Olen
aiemminkin tämän todennut, mutta varsinkin näiden kahden päivän jälkeen en näe
kummallekaan perustetta. Sen sijaan havainnoin työolosuhteisiinsa ja elämäänsä
erittäin tyytyväistä tutkijajoukkoa (ml. isäntäni vaimo, joka myöskin on
menestyksellinen itsenäinen tutkija), joilla resurssit mahdollistavat todella
kunnianhimoiset ja lääketieteellisesti merkittävien tutkimustavoitteiden
toteuttamisen. Resursseilla en ainoastaan tarkoita sitä, että tutkijoiden
saatavilla oleva ulkoinen rahoitus on merkittävästi suurempaa kuin Suomessa,
mutta myös sitä, että niin tutkijoilla on käytettävissä huomattavasti enemmän
tukipalveluja mukaan lukien rahoitushakuihin osallistuvat hallintohenkilöt,
osastosihteerit ja muu hallinnollinen tuki. Yhtenä esimerkkinä tästä on se,
että minua kuljetti koko päivän tapaamisesta toiseen osastonsihteeri sen sijaan
että sen tekisi professori itse tai joku tutkija, jonka tehokkaasta
tutkimusajasta tämä olisi ollut poissa. Tämä on täysin vastoin OKM:n linjaa,
jonka mukaan juuri hallintohenkilökunnan suuri määrä Suomalaisissa
yliopistoissa on suurimpia ongelmiamme.
Matkan seuraava pysähdyspaikkani
oli Mt. Sinain yliopiston syöpäkeskus Manhattanilla, New Yorkissa. Manhattanin
vilskeessä päämajaansa pitävässä Mt. Sinain lääketieteellinen keskus on voittoa
tavoittelematon organisaatio, jossa työskentelee 42 000 lääketieteen
ammattilaista. Tutkimus Mt. Sinaissa jakautuu 22:een tutkimusinstituuttiin
joista esimerkiksi syöpätutkimukseen keskittyvässä Tisch Cancer Center:issä
työskentelee 27 tutkimusryhmää jotka jokainen tekee omalla alallaan kansainvälisesti
merkittävää syöpätutkimusta. Saapuessani Tisch-keskukseen perjantai-aamuna minua
odottaa aulassa isäntäni henkilökohtainen sihteeri, joka sitten pitääkin huolta
minusta loppupäivän kuljettaen rakennuksesta ja kerroksista toisiin. Tapaamisissani
tutkimusryhmänjohtajien kanssa toistuu pitkälti samat teemat kuin aikaisemmassa
vierailukohteessani. Tutkimusryhmän johtajat ja tutkijat pystyvät yhdistämään
työnsä ja perhe-elämänsä myös täällä. Verrattuna kotoisiin olosuhteisiin, tutkimus
on hyvin samankaltaista ja sitä tehdään samanoloisissa laboratoriotiloissa ja
samankokoisissa tutkimusryhmissä kuin meillä, mutta suurena erona meihin on hyvin
menestyvien tutkimusryhmien saatavilla oleva rahoitus tutkimuskuluihin. Tämä puolestaan
mahdollistaa tutkimuksen laajentamisen uusille riskipitoisille alueille sekä
tutkimusta nopeuttavien kaupallisten palveluiden laaja-alaisen käytön. Toinen
merkittävä suuruuden tuoma hyöty on se, että vie tutkimustuloksesi sinut mille
tahansa uudelle aihealueelle, voit olla lähes varma, että sen alan
asiantuntemusta löytyy joko omasta instituutistasi tai vähintäänkin metromatkan
päästä jostakin muusta Manhattanilla sijaitsevasta huippuyliopistosta.
Yhteenvetona kaikesta kokemastani
on se, että vaikka itse tieteen tekemisen rutiini ei suuresti eroa
Suomalaisessa tai Yhdysvaltalaisessa tutkimusryhmässä, niin riittävällä
resursoinnilla on merkitystä siihen miten pitkälle yksittäisten havaintojen tutkimisen
voi viedä, ja minkälaisia riskisijoituksia tutkimusryhmä uskaltaa tehdä osoittaakseen
löydösten todellisen merkityksen esimerkiksi syövän hoidolle. On myös selvää, että
vaikka tutkimuksen tekemisen perusyksiköt, eli tutkimusryhmät ovat usein samankokoisia,
noin 10-15 henkilöä, niin sillä on merkitystä kuinka suuri joukko tällaisia
yksiköitä omine vahvuuksineen ja toisiaan täydentävine lähestymistapoineen,
sijoittuu riittävään läheisyyteen, jotta yksiköt voivat käytännön tasolla arkipäiväisesti
hyötyä toisistaan. Täten toivoisin yliopistoilta ja tiedekunnilta Suomessa rohkeutta
keskittää vahvuuksiaan ja käytännön tasolla tehdä toimenpiteitä joilla kuhunkin
yliopistoon syntyy sen parhaiden vahvuuksien ympärille kilpailukykyisen
kokoisia tutkimusyksikköjä. Lohduksena tässä pohdinnassa itselleni suon sen,
että onhan siinä jotakin hienoa, että osa Suomalaisista tutkimusryhmistä pystyy
kuitenkin kilpailemaan tietyillä rajatuilla alueilla maailman huippujen kanssa
huolimatta syrjäisestä sijainnistamme, vajavaisesta tiedepolitiikasta, ja sen
seurauksena liian vähäisestä ja väärin suunnatusta tieteen tekemisen
resurssoinnista. Lisäksi, kaikesta huolimatta olen sitä mieltä että vaikka USA:ssakin
on mahdollista yhdistää kunnianhimoinen ura ja perhe, niin kyllä Suomi tässä ehkä
kuitenkin tärkeimmässä asiassa vie selkeän voiton. Pitäkäämme me sitä siis omana
kilpailuetunamme ja hyvää huolta että näin on myös oleva tulevaisuudessa.
ps. Itse itseäni palkiten hyvin
onnistuneesta vierailusta ja vierailuluennosta vietin illan Metropolitan
oopperassa nauttien huippusolistien miehittämästä Toscasta. Ei siis ollenkaan
hassumpi yhdistelmä tiedettä ja kulttuuria tuo perjantai päivä.